No lopultakin

Vuoden toinen nolla, nyt se on totta! En ees kehtaa laskea, kuinka monta starttia tää on vaatinut. Muutaman kerran on ollut aika lähellä, mutta aika usein ollaan menty metsään niin että rytissyt. Usko itseeni on ollut koetuksella. Ja jos totta puhuu, viime aikoina jo kadoksissakin. Ja Uskon kaveri Toivokin jo ehti kadota.

Mutta siis eilen Liedossa se siis tapahtui! Olin ilmonnut meidät kolmelle radalle, ihan Mimmin seuraksi. Tarkoitus oli mennä yhdessä mökiltä Lietoon. Mökki kun on lähes puolessa välissä matkaa. Saa yhdistettyä mökkeilyn ja kisailun samalle viikonlopulle. Mutta kuinkas kävikään, Mimmi jäi mökille parantelemaan flunssaansa ja me lähdettiin Taben kanssa kahdestaan reissuun.

 Lähtö kello seitsemän ja ulkona vielä lähes pilkkosen pimeää. Ja aikas viiletäkin. Vähän jo kaipailin kisapaikalla pitkiä kalsareita. Vähän oli jännittäväkin reissu johtuen aamusumun ja erittäin kiemuraisen soratien yhdistelmästä. Mutta perille päästiin ihan turvallisesti.

Tuomarina tällä kertaa oli Pertti Siimes. Radat olivat mukavia ja ihan meidänkin mentäviä. Mutta mutta! Ensimmäisellä radalla Tabe yllätyksekseni otti kiellon juoksemalla A:n alittavan putken ja A:n välistä, ja korjauksen jälkeen A:n sijasta sitten putkeen. Ensimmäinen virhe johtui ohjauksesta, mutta sitä seurannut hylky oli kylläkin ihan Taben oma juttu! Joten rata päättyi sylikyytiin ja häkkiin.

Toisella radalla Tabe olikin sitten erittäin kuuliainen koira. Sössin radan viemälle Taben ylimääräiselle hypylle kohdassa, joka oli jo rataantutustuessani jäänyt vähän epäselväksi minulle. En ollut ihan varma, miten kohdan ohjaisin ja niin siinä sitten kävi, että ohjasin eri tavalla, kuin olin suunnitellut. Ei siinä mitään, Tabe kulki hienosti ja kohta onnistui hyvin, mutta itse olinkin sitten sijoittunut ihan eri kohtaan kuin tutustumisessa ja huomasinkin vieväni Tabea väärälle esteelle. Liian myöhään. Joten HYL oli sitten siinä. Sinänsä hieno rata, kontaktit olivat kohdallaan ja vauhti Tabella hyvä.

Pikkaisenko harmitti! Taas tuli sössittyä! Rämmin itsesäälissä eikä tippakaan ollut kaukana. Harvoin oon ollut niiiiiin pettynyt, kuin olin tämän radan jälkeen. Läksin Taben kanssa jäähdyttelylenkille ja surkuttelin omaa huonouttani. Samalla kuiteskin mielessä oli, että tää täytyy nollata ja alkaa keskittyä seuraavaan rataan. Siinä kävellessä satuin vilkaisemaan siniselle taivaalle ja näin, kuinka haukka yritti pyydystää pulua. Ei onnistunut sekään. Pulu pääsi sillä kertaa karkuun. Oliko tää joku merkki vaiko ei, mutta sain kiskaistua itseni pahimmasta alhosta.

 Vein Taben autoon ja kävin itse etupenkille istumaan. Tein pienen rentoutusharjoituksen ja päätin, että nyt mennään sitten tosissamme. Unohdan epäonnistuneet radat. Myös ne kaikki edelliset. Keskityn vain tähän tulevaan hyppäriin. Hyvällä mielellä  lähdettiin hyppärille. Pidin mielessäni viime treeneissä saamani ohjeet: valssaa enemmän, luota itseesi, luota Tabeen.  Lähdettiin hyvällä fiiliksellä radalle, alku sujui hyvin, tein valsseja, kepit meni hienosti, ehdin hyvin ensimmäisen putken jälkeiselle hypylle ja silloin napsahti. Reidessä!

 Ei oo totta! Nolla alla ja jalka pettää! Sen verran adrenaliinihöyryissä ilmeisesti, että kivusta huolimatta jatkoin rataa. Loppusuoralla sitten olin kyllä jo aikas lailla jäljessä, Tabe otti kiepin ennen tokavikaa hyppyä, mutta kuiteskin riittävän kaukana siitä, joten ei saatu kieltoa. Toki Tabenkin vauhti hiipui sitä myöten kuin jäin jälkeen, mutta päästiin aikaan ja saatiin NOLLA! Ja taas oli tippa lähellä!

Että ihminen voi olla onnellinen nollasta! Vähän nolottaakin. Mutta niin harvinaista herkkua se meille on. Saas nähdä, koska saadaan seuraava. Ensi viikon kisat kuiteskin perun ja seuraavankin kisat jätän väliin ja parannan kerrankin jalan kuntoon. Onneksi se ei ilmeisesti ole kovin pahasti sattunut, kun sietää  kävelyä. Marraskuussa jatketaan kisailua.

Tabe tarjoaa mammalle skumpat jokaisesta nollasta

Taistelu piirinmestaruudesta

Osallistuttiin Taben kanssa Helsingin piirinmestaruustaistoihin. Ehkä ei ihan ennakkosuosikkeina eikä sitten myöskään yllätetty ketään. Tai ehkä joku yllättyi: saatiinhan me sentään tulos ekasta startista. Kilpailut käytiin Kivikossa IHAH:n kentällä.

Ensimmäisellä radalla Tabe kulki vielä kohtuullisella vauhdilla. Ei ehkä ihan parhaimmalla, mutta kuiteskin. Jotkut kaarteet olivat kohtuullisen reiluja ja ensimmäinen virhe meille tuli A:n kontaktilta! Enpä huomannut sitä, liekö syynä, että en katsonut koiraa! Olisi pitänyt, sillä tuskinpa Tabe olisi hypännyt niin korkealta, jos olisin ottanut hieman tarkemmin. Toinen vitonen tuli hypyltä. Rima putosi. Aikas yllättävää, Tabe ei yleensä rimoja tiputtele. Liekö syynä sitten kentän pehmeä pinta vai tuliko sille vain kiire? Mistä olen tyytyväinen on se, että saatoin jättää Tabsun suorittamaan puomia yksin, jolloin pääsin ottamaan sivuetäisyyttä. Tabe tuli kyllä sivuun puomilta, mutta otti kuiteskin kontaktin. Tästä olisi ollut hyvä etu, jos vain olisin auttaa sitä kepeillä. Eli keppivirhe oli meidän kolmas virhe. 

 

Toinen rata päätyi sitten hyllylle. Alussa oli mielenkiintoinen vienti kepeille. Yritin törkätä, mutta eihän se meikäläiseltä onnistunut. Eli tätä on harjoiteltava! Hylly meille tuli suoran putken jälkeiseltä hypyltä, kun Tabe päätti mennä vielä uudestaan putkeen. Tämäkin olisi mahdollisesti ollut estettävissä, jos olisin jäänyt hypyn toiselle puolelle. Mutta kun en jäänyt. Rata oli muutenkin vähän tahmea. Liekö syynä ollut lämmin, ellei suorastaan helteinen ilma ja pehmeä kenttä. Sain Taben jopa kiinni loppusuoralla. Tämä ei varmasti ole merkki gasellimaisesta juoksutaidostani! Kyllä se johtui siitä, että Tabe hölkkäsi loppusuoran. Luulin jo, että onpa reppana jumissa. Mimmi kuiteskin tutki Tabsun ja totesi, ettei siinä mitään huolestuttavaa löytynyt. Väsy mikä väsy. Kuumat ilmat eivät ole meidän juttu!

Ensi viikonloppuna sitten kisataan omissa kisoissa. Ovat luvanneet sadetta. No, eipähän sitten läkähdytä.

Tanskan valloitus

Käytiin valloittamassa Tanska viime viikonloppuna. Tai no, ainaskin kerättiin koko kuorma tanskalaista desinghuonekaluja, lähinnä siis hyllyjä. Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, olikin jo tapahtunut vaikka mitä. Siis päästä matkustamaan Tanskaan ja vielä sieltä takaisinkin - ei ole ihan yksinkertainen asia.

Tanskan matka oli siintänyt mielessämme jo reilun vuoden ja nyt sitten lopulta sen toteutimme. Kiitos vielä kerran Eve kutsusta! Reissu oli mieliinpainuva, useammassakin mielessä. Päätimme matkustaa Tanskaan elo-syyskuun vaihteessa, koska luvassa oli kaksipäiväiset KV-kisat. Ja todennäköisesti myös muutama muu kilpailu. Joten sinne! Tutustua tanskalaiseen agilityyn ja samalla kyläillä kaverin luona, yhdistetty loma- ja kisamatka.

Päätimme mennä lentäen, ensimmäisen kerran koirien kanssa. Vähän jänskätti, miten meidän pikku rekut selviävät. Mutta noin etukäteen ajatellen, toki puolentoista tunnin lento tuntuu helpommalta  kuin laivamatka ja sen päälle vielä ajomatka Ruotsin läpi. Näin siis järkevästi ajateltuna. Tällä hetkellä tosin olen kahden vaiheilla.

Lentomme oli määrä lähteä kello 10:55. Olimme kentällä hyvissä ajoin ja saimme tsekattua itsemme lennolle, samoin koirat. Helppoa kuin heinänteko. Turhaan olin jännittänyt. Virkailija oli kovasti ystävällinen ja avulias. Hyvillä mielin turvatarkastukseen ja sieltä sitten kansainväliselle puolelle. Mentiin Mimmin kanssa nauttimaan lähtöskumpat matkan kunniaksi sekä käytiin vielä ostamassa Evelle shampanjapullo tuliaiseksi. Lento oli aikataulussa ja päästiin koneeseen. Puolentoista tunnin kuluttua Tanskassa. Kyllä ne koirat siellä ruumassa tämän ajan pärjäävät!

Siinä sitten istuttiin ja odotettiin lähtöä. Tuli kuulutus: 'Pikku vikaa polttoaineen syötössä. Vaihdetaan yksi switch ja sitten päästään lähtemään. Noin 15 minuutin kuluttua.' Kännykkäänkin tuli tekstari, jotta myöhässä ollaan. Tuli toinenkin tekstari. Taisi tulla kolmaskin. Kunnes tunnin odottelun jälkeen kapteeni kuulutti, että lento on peruttu! Matkalaukut voi hakea ykkösterminaalista ja sitten vain luukulle selvittämään jatkoa. No, eipä siinä sitten muuta. Noustiin koneesta ja haettiin laukut ja saatiin koiratkin lopulta takaisin. Tästä johtuen oltiin sitten viimeisimpinä pitkässä jonossa, joka hissukseen mateli kohti sitä kuuluisaa palvelutiskiä, missä ratkaistaan, koska tai päästäänkö yleensä ollenkaan matkaan.

Neljä tuntia jonossa, ja lopulta meille ilmotettiin, pääsemme lennolle, joka lähtee kello 20:30. Tai siis kolme ja puoli tuntia, että päästiin luukulle ja luukulla sitten vielä puolisen tuntia odoteltiin, kun jostain syystä SAS:in joku lippuohjelma ei meinannut meitä huolia koneeseen. Tai jotain. Jostain syystä kuiteskin, virkailija hylkäsi meidät siihen seisomaan ja ihmettelemään. Kyselin jo viereiseltä tiskiltä, mihin virkailija katosi. Saiko jo tarpeekseen koko hommasta. En ihmettelisi, ei ollut kiva päivä hälläkään.

Lopulta saimme luovutettua matkalaukut ja sovimme, että tuomme koirat puoli kahdeksaksi turvatarkastukseen. Ja isäntä haki meidät kotiin lepäämään. Matkalla kotiin Mimmi muisti Even tuliaspullon. Se oli siis repussa. Onneksi muisti! Muuten olisin kiikuttanut sen takaisin lentokentälle ja joutunut luovuttamaan turvatarkastuksessa Suomen valtiolle. Joten shamppanja jäi kotiin nautittavaksi jonkin merkittävän tapahtuman kunniaksi. Taben ja minun sertin ? Toivottavasti. Sitten joskus.

Seitsemältä sitten takaisin kentälle. Nyt jo tiesimme tasan tarkkaan, mihin koirat viedään ja mitä sitten tapahtuu, ehdimmepä jopa nauttia uudet lähtöskumpat samalla kun katselimme ikkunasta, kun Tabe ja Riesa pääsivät privaattivaunussa lentokoneeseen.

 Aikataulun mukaisesti päästiin mekin koneeseen ja pienenpienen viivästyksen jälkeen saatettiin henkäistä helpotuksesta: oltiin ilmassa ja matkalla kohti Kööpenhaminaa! Lopultakin! Matka sujui ongelmitta, samoin lentokenttämuodollisuudet ja Even vastaantulo olikin jo ihan nappiajoitus! Tämähän alkoi sujua! Oltiin Ölstykkessä vielä saman vuorokauden puolella.

No, vuorokausi ehti kuitenkin vaihtua, ennen kuin päästiin nukkumaan ja aamulla herätyksen piti olla kohtuullisen aikainen, jotta ehtisimme kello 8:20 alkavaan rataantutustumiseen (kaikki päivän rataantutustumiset oli merkitty alkavaksi 8:20). Kuinka ollakaan, nukuimme pommiin ja pikkasen tuli kiirus, että ehdittiin ajoissa kisapaikalle ja ilmoittautumaan ylimääräiselle viralliselle radalle. Kyllä kyllä, kisajärjestäjä oli tullut siihen tulokseen, että yksi virallinen kisa mahtuisi vielä lauantaille, joten pidetäänpä sellainen. Lisäksi  järjestäjä oli tehnyt toisen pikku muutoksen kisaohjelmaan: sunnuntaille alunperin ilmoitettu kaikille avoin kilpailu pidetäänkin lauantaina. Joten tiedossa oli siis viisi starttia lauantaina, kaksi sunnuntaina. Jep jep!

Näin ne suunnitelman muuttuvat Tanskanmaalla. Mutta mitä sillä on väliä, ihmiset tulevat paikalle aamulla ja ovat siellä iltaan asti. Kaikilla isot teltat, badenbadenit, piknik-pöydät, eväät. Joo, eväät ilman muuta, sillä paikalla ei ole buffettia. Tai siis oli siellä yksi pariskunta, joka tuborgia siemaillen grillaili hampurilaisia ja hodareita. Ja limuakin sai ostaa mukeittain. Mutta ei siis kahvia puhumattakaan mitään mokkapaloja tai juustosämpylöitä. Mimmi tosin onnistui pummaamaan kupin työntekijöiden kahvia, kun meni tietämättään sitä ostamaan ;) Meidän kahvitermari unohtui lähtötohinoissa keittiöön.

Tunnin odottelun jälkeen sitten alkoivat kisat. Netissä oli etukäteen ollut kisa- ja luokkajärjestys, samoin kisaajien lähtöjärjestys. Mutta kisapaikalla olikin sitten uudet aikataulut, joissa luokkajärjestys saattoikin olla ihan muuta. Samoin lähtöjärjestys. Kisanumeroita ei näkynyt kenelläkään, sillä niitä ei jaettu. Kukaan ei tsekannut, olitko tullut paikalle vai et. Myöskään tuomarinpuhutteluja ei ollut. Rataantutustumisen aika jäi minulle epäselväksi. Aikas pitkä se kuitenkin oli, useimmiten se päättyi sitten, kun viimeinenkin tutustuja siirtyi radan ulkopuolelle. Tosin kyllä tuomari välillä vihelsi pilliin ajan päättymiseksi.

Lähdön tuntumassa sisäänheittäjä istui pöydän ääressä ja plarasi tuomarinsihteerin lipukkeita ja  huuteli, kuka lähtee kenenkin jälkeen. Tässä ei enää noudatettu mitään etukäteen määrättyä lähtöjärjestystä vaan sisääheittäjän omaa järjestystä. Kuulutuksissa kerrottiin lähinnä, milloin jommalla kummalla radalla alkoi rataantutustuminen. Tosin ainaskin pari kertaa taisi tämäkin kuulutus jäädä väliin. Mutta joka tapauksessa, mitään tuloksia ei kuulutettu. Eikä tietenkään lähtövuorossa tai radalla olevia. Ilman Eveä oltais kyllä oltu melko hukassa, eikä se aina ollut Evelläkään helppoa ymmärtää, missä mennään.

Mutta jokaiselle radalle päästiin tutustumaan ja jokainen rata päästiin myös suorittamaan. Kisat käytiin ruohokentällä ja ympärillä oli hehtaaritolkulla lisää ruohokenttää. Sekä korkea mäki, jonka kerran kävin kiipeämässä ihan kunnon vuoksi. Lisäksi lähistöllä oli hevosia ja lehmiä laitumella. Hieno kisapaikka kerrakseen!

Radat olivat mukavia, haastaviakin. Tulokset eivät päätä huimanneet. Siis me Taben kanssa juostiin seitsemän rataa hyllylle. Mimmi ja Riesa sentään saivat muutaman tuloksenkin, viimeisellä radalla Tanskan agilityvalion arvo kaatui keppivirheeseen.  Kyllä oli pienestä kii! Meillä Taben kanssa  kepit tuottivat muutamalla radalla ongelmia. Mutta hyviä pätkiäkin oli. On se vaan kumma, kun aina onnistun jotenkin radan sössimään! Katson peiliin ja myönnän, että useimmiten sieltä vastaantuijottaa virheen tekijä. Näin se vaan menee, valitettavasti. Mutta hauskaahan meillä oli, kuten yleensä.

Fiona ja Mimmi retkitunnelmissa

Ekinokokkoosilääkityksen antaminen oli myös oma ohjelmanumeronsa. Etukäteen olimme sopineet Even kanssa, että viemme koirat eläinlääkärille suoraan lentoasemalta. Eve oli varannut ajan ja vielä vara-ajankin, jos kone olisi myöhässä. Mutta kun kävi ilmi, että emme ehtisi lääkärille, ostimme lääkkeen lentoaseman apteekista ja Eve sopi kisajärjestäjän kanssa, että siellä eläinlääkäri antaisi lääkkeen koirille. Olihan kyse kuitenkin KV-kisasta. Lauantaina kävi sitten kuitenkin ilmi, ettei mitään eläinlääkäriä ollut kisapaikalla. Tai ainaskaan kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Joten eikun varaaman päivystyksestä. Ilmoittivat hinnaksi noin tuhat kruunua eli noin 135 euroa. Siis siitä, että katsoo, kun syötän koiralle tabletin ja sitten leimaa ja allekirjoittaa passin. Aikas hintavaa.

Sitten alkoi metsästys, josko joku tuntisi jonkun, joka tuntisi jonkun, joka voisi allekirjoittaa passin. Saimme tiedon eläinlääkäriasemasta, missä lupautuivat todistamaan pillerinnielemisen 85 euroon. Sinne siis! Ja muutaman eksymisen jälkeen löydettiin paikka. Nyt sitten uskallettaisi palata kotiin ilman pelkoa, että koirat jäisivät karanteeniin tai jotain. No, eihän niitä tälläkään kertaa kukaan tsekannut!

Tabe keskittyy

Kaksi piiiitkää kisapäivää ja maanantaina oli kotiinpaluun aika. Iltapäivälennolla. Heti aamutuimaan kuiteskin netissä näkyi uutinen, että Kastrupin lentokentällä oli turvatarkastajat lakossa. Lentoja peruttiin ja lentokenttä pursusi matkustajia. Alkoi tuntua uhkaavalta, että kotiinpaluumme siirtyisi. Soitin jo kotiin, että tullaan, jos päästään. Soitin myös SAS:n palveluu, josko saisimme vaihdettua lentomme Malmöstä lähtevään.  Virkailija kuiteskin vakuutti, että meidän lento lähtee aikataulun mukaan. Niin varmaan, mutta olisiko kyydissä yhtään matkustajaa? Otimme riskin ja jätimme vaihtoehtosuunnitelmat tulevaisuuteen.

Lentokentälle lähdimme hyvissä ajoissa arvellen, että siellä saattaa olla ruuhkaa. Ja olihan siellä. Melkoiset jonot sekä dropitiin että tsekkaukseen. Virkailija kehotti meitä tekemään tsekkaus automaatilla. Juu, ei onnistunut, vaan käski ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Joten jonoon vaan. Eve meni matkalaukkujen kanssa yhteen jonoon, minä matkalippujen kanssa toiseen ja Mimmi ja Fiona jäivät koirien kanssa sivummalle odottamaan. Aika kului ja lähtö läheni, mutta lippujono lyheni tuskastuttavan hitaasti. Kuulin huhuna, että meillä saattaisi olla mahdollisuus etuilla, sillä emme tarvinneet uudelleenreititystä tai bookausta. Joten panin Mimmin asialle, jotta hakisi jostain virkailijan, joka auttaisi meitä jonossa eteenpäin nopeammin. No, Mimmi löysi nuoren miehen, jonka sai uskomaan, että meillä alkoi olla kiirus. Niinkuin olikin. Pääsimme jonon ohi omalle tiskille, missä sitten hoituivat niin matkalaukut kuin tsekkauksetkin. Koiratkin saatiin turvatarkastettua sujuvasti. Eikun turvatarkastuksen läpi ja lähes suoraan koneeseen. Ei ehditty mitään tuliaisia hankkimaan. Mutta kotiin päästiin aikataulun mukaisesti, samoin koirat.

Olipa reissu! Paljon jännitystä, mielenkiintoisia kisajärjestelyjä, kisaratoja ilman mainittavampaa menestystä, mutta näin jälkeen päin ihan kiva reissu. Koskas lähtis uudelleen?

Pyörähdettiinpä Lohjalla

Lauantaina  mökillä aikainen herätys, ensimmäinen rataantutustuminen Lohjalla jo kello 7.50. Eihän tuo meikäläiselle nyt niin ongelmallista ole, herätys varttia vaille kuusi. Tai siis olin asettanut kännykän herättämään tuolloin, mutta turhaan. Heräsin jo puolelta ilman herätystä. Virkeänä ja innokkaana. Samaa ei voi sanoa Tabesta, jonka jouduin kaivamaan petivaatteiden joukosta. Toki se oli käynyt aamupalan nauttimassa, mutta luikahti saman tien sänkyyn minun kerätessä tavaroita. Mutta ei auta, lähdettävä oli kun mamma niin tahtoi.

Olivat luvanneet sadetta lauantaiksi, mutta ainakin meillä oli vielä ihan hyvät kelit. Poutapilvistä ja lämpötila parissakymmenessä. Henri Luomala oli tehnyt mukavat radat. Niissä ei periaatteessa olisi pitänyt olla meille mitään erityisen vaikeaa. Mutta onnistuinhan minä tapani mukaan hyllyt niistä keräämään. Minä nimenomaan, Tabe oli kiltti ja kuuliainen.

Ensimmäisenä oli agirata. Alku sujui ongelmitta. Tabella mukava vauhti ja itselläni tunne, että ollaan samalla radalla. Itse asiassa  tuntui todella mukavalta. Asenne oli kohdalla, kerrankin. Ehkä syynä oli viime viikkojen kuntokuuri. Alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että ehdin jopa ohjata radalla enkä pelkästään epätoivoisesti yritä keretä paikasta toiseen. En tiedä, näkyykö se vielä radalla, mutta tuntuu ainaskin, että liikkumiseni olisi parantunut.

Hylly meille tuli keinun jälkeisen hypyn jälkeen, kun ohjasin Taben putken väärään päähän. Olin ajatellut sokkaria putken jälkeen, mutta jo Taben mennessä putkeen tajusin, etten ehdi Taben edelle, joten tein takaaleikkauksen keinulle. Hyppy meni vielä oikein, mutta sen verran olin jäljessä käännöksessäni, että suuntani oli putken väärä pää. Harmittava juttu, mutta saatiin sentään tehdä rata loppuun, kun hylly tuli loppusuoran alussa. Jos nyt jotain positiivista hyllystä löytää.

Hyppäri oli sitten niin täydellisesti omaa mokaani, kuin vain voi olla:


                               
 Alun lähtösuora ja sen jälkeinen käännös, välistäveto ja kepeille meno sujui hienosti. Mutta sitten tein jotain, mitä ei todellakaan pitäisi enää radalla tehdä: olin rataantutustuessani päättänyt jäädä putken jälkeisen hypyn putken puolelle, mutta putkea edeltävällä hypyllä sitten aloinkin pohtia, josko sittenkin  lähettäisin Taben hypyltä putkeen ja menisin itse sitä vastaanottamaan hypyn taakse. Tätä pohtiessani unohdin sitten ohjata Tabea putkeen, jolloin olin ilmeisesti jo lähtenyt siirtymään hyppyä kohden vieden samalla Taben putken väärään päähän! Pikkuisenko olin vihainen itselleni! Näin ei vaan pitäisi tehdä!

On se vaan niin kumma, että osaan sabotoida meidän nollat kerta toisensa jälkeen! Ratojen jälkeen olo oli taas hieman kaksijakoinen: olin tyytyväinen Tabeen, omaan liikkumiseeni ja jaksamiseeni mutta samalla harmitti varsinkin hyppärin hölmöily. Koskahan kaikki natsaisi lopultakin kohdalleen. Sitä odotellessa.

Helteisessä Porvoossa

Käytiin Taben kanssa Porvoossa kisaamassa. Aamulla lähdettiin mökiltä ajamaan kohti Helsinkiä ja pistäydyttiin sen verran kotona, että sain skannattua Taben ja Riesan rekkarit ja agi-ilmot Evelle Tanskaan, jotta hää voisi sitten hoitaa ilmoittautumisemme loppuun. Olemme siis lähdössä Mimmin kanssa kuun vaihteessa valloittamaan Tanskaa. Tällä hetkellä on vielä epäselvää, montako starttia meillä on, mutta kaikki kisataan, mitä vaan on mahdollista.

Mutta palatakseni aiheeseen. Eilen siis kisattiin heilteisessä Porvoossa. Ja taas tuli todistettua, ettei helle ole meikäläisen suosikkisää kun pitäisi juosta agikentällä. Okei, ehkä en olis onnistunut tekemään  tuloksia saati nollia sopivammassakaan säässä, mutta tuntuu että aivot kiehuu helteellä. Ja lisäksi jännäsin, miten saan Tabelle mukavat ja riittävän viileät olot. Onneksi kisapaikalla kävi sen verran tuulenvire, että kun sain auton lasit suojattua auringolta, häkissä oli ihan mukavan tuntuinen lämpö. Lisäksi Tabe kävi muutaman kerran pulahtamassa Porvoonjoessa.

Itse ratoihin sitten. Ensimmäinen rata: pysyi lähdössä hienosti, niin kuin yleensäkin ja eilen muissakin starteissa. Mutta karkasi puomilta ilman lupaa isolla loikalla. Ehti vielä sitten sekoilla puomin jälkeisellä hypyllä, joten otin syliin ja kannoin häkille. Harmitti vaan, tajusiko, miksi sen nappasin syliin, sillä en sanonut sille HYItä enkä myöskään keskeyttänyt heti puomin jälkeen.

Toinen rata oli sitten parempi. Ainakin kontaktit osuivat kohdilleen,mutta hylky meille tuli ylimääräisestä hypystä, kai. Ja keppien sisäänmenossa sekoiltiin. Mutta siis tehtiin rata loppuun, sillä nyt tytteli oli paremmin kuulolla.

Kolmas rata alkoi myös ihan kivasti, mutta puomin jälkeisellä 90 asteen käännöksessä olinkin sijoittunut ihan eri kohtaan kuin olin ajatellut ja niinpä sitten olinkin melko hukassa. Väärä hyppy ja HYL. Sen jälkeen loppurata olikin sellaista rämpimistä, että huhhuh! Tabe kyllä yritti, mutta mitäs teet, kun ohjeet on mitä on! Vähänkö olin harmistunut itseeni.

Neljännen radan jätinkin sitten suosiolla väliin ja lähdin ajelemaan mökille, missä kuuma sauna ja kylmä siideri sitten hieman lohduttivat. Että tällaiset kisat tällä kertaa. Vielä ei tuo juokseminenkaan näyttänyt parantuneen, ehkä kuiteskin kunto on sen verran parantunut, että jaksoin radan loppuun. Jos nyt jotain positiivista yrittäis kaivaa omasta suorituksesta. Eikä me tyhjin käsin mökille palattu: voitin korttipakan ja pyörän korjaussetin. Arpajaisista!

Agirotu ja luvallinen hyllytys

Agirotu on kuulunut jo monena vuonna kesäohjelmaamme, niin tänäkin vuonna. Viime viikonloppuna suuntasimme Mimmin, Riesan ja Taben  kanssa autonnokan jo aamupäivällä kohti Pirkanmaata ja Ylöjärveä, tarkemmin sanottuna Teivon ravirataa. Tuttu paikka  parista aiemmasta Agirodusta. Ahneuksissamme olimme Mimmin kanssa ilmoittautuneet perjantain kaikille kolmelle radalle, lauantain molemmille  radoille optiona mahdollisuus kisata avo-SM -finaalissa sekä sunnuntain joukkueradalle, luonnollisesti. Lisäksi osallistuin sunnuntaina päivän päätteeksi sennujen SM-pippaloihin. Tapahtuman teemana oli '003 ja lupa hyllyttää' ja näinhän me Taben kanssa myös teimme,  jopa useaan otteeseen ja täydestä sydämestä, koko rahan edestä, kaikissa starteissa. No, ehkä se ei kuiteskaan ollut ihan niin kirjaimellisesti tarkoitettu ;) Mutta mitäs yllyttivät!

Perjantaina olimme hyvissä ajoin paikalla, puolitoista tuntia ennen ensimmäistä starttia. Hyvää aikaa  perustaa leiri ja vielä tutustua radan rakentamiseen. Näin luulimme, mutta kuinkas kävikään? Mimmi asettui ilmojonoon ja minä roudasin teltan ja häkit kisapaikalle. Mimmi seisoi jonossa ja minä pystytin teltan Panun avustuksella. Mimmi seisoi jonossa ja minä kokosin häkit. Mimmi seisoi edelleen jonossa, kun lähdin autolle hakemaan koiria! Tunti ja vartti! Ja turha kai mainitakaan, että tuolloin oli vielä tosi helteinen sää. Suorastaan hiostava.

Kun ilmoittautuminen oli kunnossa, oli myös ensimmäinen rataantutustuminen alkanut. Radalla pyöri melkoinen katras ohjaajia toisiinsa törmäillen. Onneksi ei tarvinnut mennä numerojärjestyksessä vaan saimme tutustua seuraavassa ryhmässä. Oisko meitä ollut kymmenkunta. Tilaa siis oli mutta ajatus vaan ei tuntunut olevan mukana. Saattoi johtua nestevajauksesta. Mutta tällä kertaa tippaleipä oli tavallistakin solmummassa. Rata oli yhtä söhellystä. En tosin unohtanut sitä, mutta kaikki ohjaukset oli auttamattoman myöhässä eikä kepeillekään löytynyt sisäänmenoa ensimmäisellä yrittämällä. Jalat olivat täysin voimattomat, en pystynyt juoksemaan senkään vertaa kuin tavallisesti. Turha rata meidän osalta, paitsi että Tabe meni kovaa ja sillä oli hauskaa. Hyvä että edes sillä. Eikä mennyt Mimmillä ja Riesallakaan paljoa paremmin.

Seuraavaan rataan olikin sitten aikaa muutama tunti, joten päätimme käydä syömässä. Tällä välin oli saderintama ukkosineen saavuttanut Teivon ja vettä tuli kaatamalla. Onneksi oltiin suojassa ravintelissa. Kaksi seuraavaa rataa menivät hiukkasen paremmin, mutta hyllyt niistäkin tuli. Mimmille ja Riesalle vitoset, tosi hienot sellaiset, rima tuli alas molemmilla radoilla. Harmi, sillä varsinkin toinen rata oli parasta Riesaa! Meillä oli tuuria siinä suhteessa, että saimme ratamme suoritettua poudan aikana ukkoskuurojen vyöryessä väliajoilla kisakentän ylle. Vettä tuli tosiaan reippaasti! Niin reippaasti, että sitä pulppusi maasta telttamme edessä: sadevesikaivot täyttyivät ja suihkuttivat ylimääräiset vedet kentän päätyyn. Melkoinen järvi siihen muodostuikin.

Illan päätteeksi kävimme vielä paikallisella ABC:llä  syömässä pizzat. Kunnon kisaruokaa siis, odottaminenkin vei kolme varttia. Lähellä puolta yötä pääsimme lopultakin hotelli Rosendahliin, Pyynikille. Uni tuli hetkessä ja hetken se tuntui kestäneenkin, kun aamuherätys soi kännykästä. Toinen kisapäivä oli edessä.

Lauantaina sää oli sitten suosiollisempi kisaamisen kannalta: pilvistä ja lämpötila parinkymmenen paikkeilla, ehkä vähän alle. Siinä hyvät oltavat koirille. Valitettavasti vaan ei siitä kisasuoritukset sen paremmiksi muuttuneet. Avo-SM:n karsintaradalla tehtiin taas hyl, mutta hyvä mieli siitä kuiteskin jäi. Tabe oli erittäin kuulolla ja vauhdikas. Jos vain osais ohjata ja pystyisi liikkumaan riittävän ripeästi. Ja ajatuskin saisi luistaa jouhevammin. Mutta tää on niin tätä; jos ja jos.

Illan viimeinen rata meni teeman mukaan eli luvalla hyllytettiin siitäkin. Näin siis kaikki viisi virallista starttia saatiin hyllytettyä ja aika palata hotellille syömään ja suunnittelemaan seuraavan päivän taktiikoita sekä, luonnollisesti, sovitella upeita kisa-asuja. Ja niitä sitten kokeiltiin, oikein antaumuksella. Vähänkö herätti huomiota, kun lähdimme edustusvaatteissa ulkoiluttamaan koiria. Eihän meitä siellä pimeällä pihalla kukaan nähnyt mutta hotellin aulassa, puolen yön aikaan useampikin asukas tuntui hieraisevan silmiään, kun pyyhälsimme paikalle upeissa univormuissa.' Pornopoliisit',  Tiina kuuli meitä kutsutun aamiaspöydässä! Höh, ihan siististihän me oltiin pukeuduttu!  Kiipesimme vielä harjulle nauttimaan öiset skumpat. Kaikkee sitä päähän pälkähtääkin. Mutta mukavaahan tuo oli: kaunis kesäyö ja hauskaa seuraa.

Onneksi sunnuntain ensimmäinen rata alkoi vasta puolilta päivin, joten kerrankin sai ihan rauhassa heräillä ja keräillä kamppeet. Univormut päälle ja baanalle. Harmi, ettei sattunut ratsiaa matkalla. Olis ollut mukava nähdä paikallisten virkaveljien ilmeet.

Agirotu-joukkuekisassa Tabe nautti täydestä sydämestä ja koko rahan edestä Karstusen Jannen laatimasta radasta lisäillen sinne sun tänne omia kiemuroitaan. Tulokseksi meille tuli 80 pistettä ja aikaakin kului 82 sekuntia. Ihan ei ylletty aikaisempiin ennätyksiimme, mutta hyvät pisteet tälläkin kertaa onnistuttiin keräämään. Mimmi ja Riesa tekivät parhaansa päästäkseen samaan, mutta eivät ihan yltäneet. Olisivatkohan saaneet viitisenkymmentä pistettä? Brando-veli ja Tiina saivat vaivaiset viisi pistettä ja Ruu Panun kanssa keräsivät 15 pistettä. Joten kokonaispistemäärä oli ihan kunnioitettava!

Mutta jos radalla ei voittoa tullut niin sitten pukukisa me sentään voitettiin! Ulkomainen tuomari oli kuulemma nähnyt yöllä meidät hotellilla ja ihmetellyt, onko Suomessa borderterrierejä poliisikoirina. 'Huumetehtävissä', vakuutti suomalainen tuomari. Oli kuulemma mennyt täydestä!



Kuva Jantsu

Voitonhuumaisena käytiin sitten Taben kanssa vielä pyörähtämässä  sennujen SM-kisassa. Ihan kivastihan tuo Tabe vielä kulki, mutta itse ajaudun valssaamaan väärässä kohdassa ja ohjasin Tabsukan hyllylle! Joten seitsemän rataa eikä yhtään tulosta, mutta hauskaa oli. Niin, ja tulihan se hellekin sunnuntaina. Ja Mimmi onnistui hankkimaan pohkeisiinsa verkkokuvion, kuten äitinsä jokunen vuosi sitten.

Agiliitoa ja mökkeilyä

Ensimmäinen kesälomaviikko takana. Seuraavat kolme edessä sitten heinä-elokuun vaihteessa. Siihen asti jaksetaan menneen viikon voimilla. Olipa mukava viikko! No tokihan sitä, lomalaisella. Mutta että säätkin suosivat! Kyllä se on kesä! Lopultakin. Ja helleraja rikottu.

Loman ensimmäiset päivät vietin kaupungissa pyykäten ja siivoten. Kuinkas muutenkaan, näinhän sitä pitää lomapäivät viettää. Tiistai-iltana  käytiin Taben kanssa  kisaamassa ihan Porvoossa asti. Kaksi starttia. Kummastakaan ei tullut merkintää kisakirjaan. Eikä niillä nollilla nyt niin väliä olis ollutkaan, sillä jo aiemmin oli käynyt selväksi, että SM-kisat käydään tänä(kin) vuonna ilman meitä. Tai siis minä olen katsomossa, Tabe todennäköisesti lököilee mökillä isännän kanssa. Mutta kunhan kisattiin. Haettiin kisakokemusta, heh!

Ensimmäinen rata oli ihan kiva. Tabe kuulolla ja kulki mukavaa vauhtia. Kontaktit osuivat kohdalleen, keppien sisäänmeno löytyi helposti ja käännöksetkin taisivat olla suhteellisen sujuvia. Vaan kuinkas kävikään, onnistuin ohjaamaan Taben esteen ohi (hyppy vei) ja näin siitä rapsahti vitonen ja ihanneajan alitus kääntyikin ylitykseksi. Mutta siis tulos ja ihan nättiä menoa. Siitä oli hyvä jatkaa toiselle radalle. Joka sitten olikin ihan toisenlainen: keppien sisäänmenoa ei löytynyt ja kun päästiin alkuun, ei päästy loppuun. Sen verran oli hoppu, jommalla kummalla meistä. Sitten alkoi taas sellainen hurlumhei, että päätin kantaa Taben radalta. Totuuden nimissä, kai minäkin siinä sössin. Tai siis ehkä syy kaiken kaikkiaankin oli minun, ohjaus saattoi olla vähän pielessä. Mutta kyllä Tabe oman osuutensa hoiti. Vähän jäi harmittamaan se, että tää hurlum-rata tuli hyvän radan jälkeen. Olis ollut mukava antaa Tabsulle mahdollisuus tehdä hyvä suoritus radalta kannon jälkeen.

No, treeneissä sitten. Vaan kuinkas kävikään. Tabe oli onnistunut kehittämään itselleen sellaiset jumit lihaksiin, että jätin suosiolla keskiviikkotreenit väliin. Jopa sänkyyn ja sohvalle hyppääminen kun tuottivat vaikeuksia. Ei auttanut muu kuin pyytää Mimmi apuun. Oli kuulemma koko koira vatsalihaksia myöten jumissa! Tiedä häntä, mistä sellaisen oli kehittänyt. Mutta siis Tabe sai perusteellisen kokovartalohieronnan, jonka jälkeen lähdettiin mökille lepäilemään.

Kyllä Tabe mökillä lepää, jos poijjaat vaan ei oo paikalla. Nyt oli seuralaisena Pilvi-mummeli, joka ei Tabea pahemmin juoksuttanut. Molemmat nauttivat hiljaisuudesta ja auringonlämmöstä. Kuuntelivat tuulen suhinaa rantalepikössä. Ei edes nenän edessä kipittävä sorsanpoikanen saanut Tabeen enempää vauhtia. Kunhan jonkin aikaa seuraili pientä piipertäjää, joka suoritti hurjan yksinjuoksun kohti rantaa ja siellä odottavaa emoa ja yhdeksää sisarta. Mistä se oli tulossa ja mistä ja milloin muu perhe oli rantaan joutunut, jäi arvoitukseksi.

Rauha rikkoontui vasta, kun Riesa ja Turpo pelmahtivat paikalle perjantai-iltana. Mutta silloinkin oli jo myöhä ja nukkuma-aika, joten häiriö jäi lyhytaikaiseksi. Lauantai-aamuna lähdettiin ajamaan kohti Saloa ja kisoja. Kolme starttia luvassa, samoin mahdollisesti sadetta, jopa ukkosta. No, ei meitä pieni sade haittaa, aateltiin. Sehän on vain pukeutumiskysymys. Ja kyllä kesä kuivaa. Siis tällä asenteella ja hyvissä ajoin Saloa kohti. Mimmi asetti naviin osoitteen ja todettiin, kuinka mukavaa on ajella, kun ollaan kerrankin lähdetty ajoissa eikä tarvitse vilkuilla kelloa. Saavuttiin siis kisapaikalle hyvissä ajoin.Ainoa vaan, että agilitykentän sijaan eteemme aukeni golfkenttä. Eikä koiran koiraa näkyvissä. Tai siis yksi alaikäinen labradorinpentu, mutta sitä ei lasketa. Jotain oli siis vialla. Ja pahasti. Äkkiä näpelöimään kännykkää ja kisakirjettä. Kyllä osoite oli oikea, jos oli tarkoitus mennä kyläilemään jonkun kisan sponsorin luona. Mutta itse agikenttä oli kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä toisella puolella kaupunkia!

Se siitä kaikessa rauhassa kisapaikalle saapumisesta! Ja kuinka ollakaan, Salossa aamutuimaan, joka ainoa liikennevalo punaisella! Ja edessä varovarovasti ajeleva peräkärrykuski. Ei yhtään saatu aikataulua kiinni raskaammalla kaasujalalla. Ei vaan ollut mahdollisuutta. Joten viittäkymppiä sitten köröteltiin. No, onneksi kisakenttä löytyi ja paikalla oltiin varttia vailla rataantutustumisen. Ja onneksi molemmilla oli lähtövuoro loppupäässä, joten jonniin verran sentään ehdittiin liikutellakin koiria ennen omaa vuoroa.

Tuomarina toimi Mimmin täyskaima Minna Räsänen. Agiradat olivat molemmat yhtä välistävetoa ja -työntöä ja takaakiertoja. Melko haasteellisia siis, myös muistin kannalta.  Ja niinhän siinä sitten kävi heti ensimmäisellä radalla, että vein Taben väärälle esteelle! Juuri kun olin päässyt vanhasta painajaisesta, radanunohtamisesta. No, tokalla radalla sentään muistin radan, ohjasin vaan huonosti ja sain Taben hyppäämään hypyn väärään suuntaan. Tarkoitus oli vaan saada pienempi käännös, joten käskytin hiukka liian aikaisin, juuri ennen takaakiertoa, joten Tabe hyppäsi edestä. Teki mitä mamma käski.

Kolmas rata oli hyppäri. Profiililtaan tosi looginen , jopa helppo. Putkesta putken kautta putkeen. Kuusi putkeen menoa, Tabe tykkää! Eikä yhtään epäloogista putkenpäätä! Tää me handlataan, kunhan en unohda. Ja hyvinhän se meni, aina toiseksi viimeiselle putkelle, jolloin Tabe bongasi jotain vielä mielenkiintoisempaa ja karkasi kovaa vauhtia pois kisauralta. Luulin ensin, että radalle oli eksynyt irtokoira, mutta ratahenkilö siellä juoksi radan poikki kohti maalia korjatakseen sitä. Tuomari keskeytti ratamme ja sanoi, jotta voimme uusia radan, jolloin saadaan suoritusaika ja virheitä lasketaan vasta loppuradan osalta. Alkuhan oli siis mennyt meiltä virheettä. No hienoa, että tuomari antoi uuden mahdollisuuden. Ikävä puoli vaan oli, että sää kaikesta ennustelusta huolimatta oli kuuma, suorastaan helteinen. Ei siis sadetta vaan täyttä auringonpaistetta ja se oli jo vienyt terän sekä minusta että Tabesta. Ei ollut Taben vauhti enää parhaimmillaan ensimmäisellä yrityksellä saati sitten kymmenen minuutin kuluttua toisella. Yritin siinä sitten ennen starttia saada Taben läähätyksen tasaantumaan, kastelin tassuja ja päätä, kävelytin rauhallisesti kauempana radasta, mutta ei se paljoa auttanut. Rata oli hidas ja taisi olla ensimmäinen kerta, kun todella jouduin kannustamaan Tabea kisaradalla. Puhdas rata tehtiin, mutta yliaikaa tuli vajaa sekuntti. Vähän tietenkin harmitti, mutta minkäs teit. Elämä on. Ehkä enemmän olisi harmittanut, jos kyse olisi ollut viimeisestä SM-nollasta.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että saatiin lähes kaksi puhdasta rataa pienen paineen alla. Ja, no tällä radalla se ei ehkä näkynyt, mutta edellisellä olin kuulemma ottanut jopa muutaman juoksuaskeleen! Näin Mimmi vakuutti! Josko sitä vielä oppisi juoksemaankin uudelleen! Ai niin, mielenkiintoinen tapa kuuluttaa kilpailuja: seuraavana vuorossa numero 12 valmistautuu numero 13. Ei nimiä, ei rotuja, ei tuloksia. Pelkästään vuorossa olevan numero sekä seuraava numero.

Näillä kokemuksilla rikkaampina sitten takaisin mökille. Lauantaiehtoo saunottiin, syötiin muurinpohjalettuja ja seurusteltiin, Helmikin oli tullut isin ja äidin kanssa mökille. Ja kaikki meidän koirat olivat Helmille Tapeja!

Tänään Tabe, Turpo ja Riesa sitten nauttivat kesästä täysin sydämin ja keuhkoin, mahdollisten naapurien iloksi, ehkä jopa harmiksi. Kävivät siis keskenään uimassa kolme-neljä kertaa. Ja tää uiminen siis tarkoittaa sitä, että juoksevat edestakaisin laituria pitkin, sitten Turpo hyppää veteen ja pomppii sieltä laiturille huutavia Tabea  ja Riesaa kohden, kunnes, yleensä, Tabe hyppää Turpon seuraksi veteen ja Riesa jää huutamaan laiturille. Vedessä Tabe ja Turpo yrittävät hukuttaa toisiansa, kunnes Riesa hyppää mukaan ja kohta kaikki nousevat laiturille ja sama toistuu uudestaan ja uudestaan. Ja kivaa on, ainakin koirilla.  Ja kaiken kukkuraksi Tabe sai tänään vielä nauttia Mimmin hierontasessiosta. Lihakset olivat kuulemma paremmassa kunnossa kuin keskiviikkona. Toivottavasti ovat edelleenkin.

Pientä päivitystä

Näin se aika rientää, kuukausi viime kirjoituksesta. Lopultakin alkaa vaikuttaa siltä, että talven selkä on taittumassa ja lumet hupenemassa. On lopultakin koittanut terminen kevät. Tarkoittaa sitä, että vuorokauden keskilämpötila on nollan ja kymmenen lämpöasteen välillä. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. Ja tänä vuonna ollaan tätä termistä saatu odotella! Nyt sataa silkkaa vettä ja ulkona on harmaata, kuraista ja likaista. Kevät!

Ja sitten agipäivityksiin. Kisoissa ollaan ravattu, aikas paljonkin, mutta mitään mainittavaa ei olla saavutettu. Ei ensimmäistäkään nollaa sitten tammikuun Eckerön reissun. Joten alkaa vahvasti näyttää siltä, että tänäkään vuonna en kirmaile SM:ssä. Ehkä sitten ensi vuonna.

Muutaman kerran nolla on ollut lähes huulilla, mutta ei sittenkään. Ja välillä taas on ollut todella kaukana. Jossain vaiheessa vanha peikkokin taas putkahti esille. Unohtelin ratoja. Pieniä pimeitä hetkiä. Kerran jäi hyppy väliin, toisella kertaa unohdin hypyn suunnan. Tällaista kun tapahtuu, alkaa epävarmuus nakertaa uskoa itseeni. Onneksi  viime kisoissa on tässä suhteessa tilanne taas ollut hallinnassa. Varsinkin viime viikonlopun hyppärin koin sen verran muistille haasteelliseksi, että olin suorastaan ylpeä itsestäni ja muististani. Kyllä tää tästä taas lähtee!

Toinen asia, jonka kanssa pitää tsempata, on asenne. Perkelettä peliin, kun radalle lähetään. Siis positiivisesti kuiteskin. Mutta tiettyä jämäkkyyttä pitää löytyä. Lisäksi ajoitukset ja rytmitykset, loppuun asti ohjaamiset. On tässä haastetta!

Tabe toimii radalla kiitettävästi: tottelee ja pyrkii tekemään, mitä pyydän. Useinmiten. Selkeästi pahin ongelma tällä hetkellä on putkiansat. Siis putket kontaktien yhteydessä. Tabe tuntuu valitsevan putken vaikka mitä sanoisin tai miten ohjaisin. Tätä siis pitäis treenata. Ja viime viikonlopun kisoissa keinu tuntui olevan ongelma. Ensimmäisellä kerralla oli ruma keinu: Tabe hyppäsi ennen keinun alastuloa, mutta putosi kontaktille. Ei siis virhettä, mutta ruma oli. Toisella agiradalla nolla kaatui juuri keinuun, kun Tabe hyppäsi sivuun siltä. Liekö sitten johtunut siitä, että ollaan koko talvi treenattu ja useinmiten kisattukin Agimetin keinulla? Tiedä häntä, mutta tähänkin pitää paneutua.

Seuraavan kerran yritetään sitten nollaa metsästää toukokuussa. Kunpa saatais ees yksi pivoon!

Päivälenkillä

Flunssassa, kotona. Johtuuko tää nyt sitten ilmastonvaihdoksesta vaiko töissä tapahtuvasta ilmastointikanavien putsaamisesta, tiedä häntä, mutta kun eilen palasin loman ja vatsataudin jäljiltä arkeen ja töihin, alkoi saman tien heti aamusta  silmät kutista ja vuotaa, samoin nenä, ja aivastus toisensa jälkeen pärskähti maailmaan. Tää on niin tätä! Tukossa ollaan!

Harmitusta helpottaa hieman hieno talvisää. Voi kun voisi puhua keväästä, mutta kyllä toi talvea on. Mutta aurinko paistaa ja toivottavasti myös sulattaa hankia. Ja flunssa tai ei, ulkona oli käytävä Taben kanssa. Pieni lenkki. Sitä paitsi ulkona on jotenkin helpompaa. Kunhan muistaa aurinkolasit, ja minähän muistin.

Jostain syystä jotkut tuntemattomat ihmiset tuntuvat kiinnostavan koiria. Riippumatta siitä, ovatko he kiinnostuneita koirista. Ja jotkut koirat ovat kaikkien kavereita. Tabe ei ole tällainen ja erittäin harvoin se edes bongaa ketään kiinnostavaa tuntematonta, jota ehdottomasti pitäisi päästä haistamaan. Tänään näin tapahtui.

Vastaamme käveli keski-ikäinen naisihminen aurinkolasit silmillään. Huomasin hänen katsovan Tabea aika pitkään, ja ilmeisesti jokin tässä ihmisessä herätti myös Taben kiinnostuksen. Joten kun olimme kävelemässä toisiamme kohden, Tabe otti pari sivuaskelta haistellakseen vastaantulijaa. Otin kuitenkin Taben lyhyemmälle remmille. En yleensäkään päästä koiria haistelemaan vieraita ihmisiä ilman lupaa. Samalla hetkellä nainen otti muutaman juoksuaskeleen ja sain niskaani ryöpytyksen siitä, kuinka koirani tuli kohti! No totta mooses se tuli kohti, kun käveltiin vastaan! Tosin Tabe otti pari sivuaskelta, mutta sivuutimme kuitenkin metrin päästä! Jotain yritin selitellä, mutta täti oli kyllä sitä mieltä, että oli viime hetkellä päässyt karkuun Taben hampaita.

 Huomasin, että turha selitellä mitään siitä, että tilanteessa ei ollut mitään vaaraa, että koira oli hallinnassa eikä ole vihainen tai etten todellakaan päästänyt sitä edes naisen lähelle. Saati sitten neuvoa olla tuijottamatta vastaan tulevia koiria. Jos koiran tulee osata käyttäytyä, voisivat ihmisetkin yrittää käyttäytyä. Ja jos pelkää koiria, olisi ehkä syytä tietää, mitä silloin ei kannattaisi tehdä. Ei ainakaan tuijottaa.

Irtiotto arjesta

Pienenä irtiottona arjesta ja agilitystä lähdettiin TR:n kanssa talvea pakoon etelän aurinkoon, Teneriffalle ja siellä Playa de las Americasiin. Tuttu paikka jo muutamasta aiemmasta reissusta. Tiedän, monille viimeisiä paikkoja, johon lähtisi, suorastaan turistirysä. Paikka, jossa ei ole mitään nähtävää tai katsottavaa tai koettavaa. No, onhan se  näinkin, eipä siellä Americasissa kovin paljoa aitoa elämää näe, siis espanjalaista tai kanarialaista arkielämää, pienen vilauksen kuiteskin Los Christianoksen puolella. Mutta emmepä me sinne nyt sitä lähteneet hakemaankaan. Tavoitteena oli päästä nauttimaan lämmöstä ja auringosta ja valosta, jota kohti toivottavasti täällä Suomessaskin ollaan menossa, vaikka talvi tuntuukin pitävän tiukasti puoliaan.

Viikko sitten sunnuntaina lähdettiin. Aikaisin aamulla jätettiin lumimyräkkä myllertämään kotimaassa. Kuin kannustimena oli yön aikana satanut toistakymmentä senttiä lunta ja lisää tuli koko matkan ajan, kun ajettiin lentokentälle. Kyllä tuntui mukavalta jättää kotimaa ja talvi taakse, vaikka vain viikoksikin.

Americasissa meitä oli vastassa pilvinen sää, jopa vähän tihkusadetta. Tuulikin jonniin verran. Pikkaisen harmitti, mutta uskoin vakaasti, ettei tätä koko viikkoa jatku. Ja olihan sentään lämmintä, huomattavasti lämpimämpää kuin mistä lähdimme.

 Hotelliin kirjautuminen kesti normaalia pitempään: olimme hotellilla yhden jälkeen ja vasta vähän ennen puoli viittä huoneemme oli valmiina. Olimme ainoat tämän hotellin valinneet suomalaiset, mutta epäonneksemme hotelliin oli samaan aikaan kirjautumassa useampi norjalainen pariskunta, jotka olivat yhdessä reissaamassa ja halusivat tietyt huoneet toistensa lähellä. Jotkut olivat viikon, toiset kaksi ja jotkut vielä kolmekin viikkoa. Siinä sitä virkailija vekslasi ja huuteli lälläriin kysellen siivoojalta, missä mennään huoneiden suhteen.  Pikkasen alkoi itselläkin harmitus nousta. Ehdittiin toki siinä välissä käydä lounas nauttimassa rantaterassilla ja katsomassa paikallisia lainelautailijoita.

Lopulta kuitenkin saimme huoneemme, joka sitten osoittautuikin kaksion sijaan kolmioksi, jossa oli iso parveke ja jonkinlainen näköala merelle ja vuorille. Harmitus hävisi. Kyllä siinä viikon saattoi asustaa ihan mukavasti. Tosin se kolmas huone oli kyllä meillä vähän turhan panttina, saatiin kuiteskin matkalaukut pois jaloista.

Seuraavana aamuna herätessämme huomasimme saaneemme oppaalta viestin, että tuuli oli yön aikana yltynyt sen verran kovaksi, että suosittelivat pysyttäytymistä sisätiloissa. Lisätietoa tulossa myöhemmin sään kehityksestä. No, katsottiin parvekkeelta ulos ja pääteltiin, että kyllähän tuolla rantakadulla voi kävellä: tuulen suunta oli mereltä eikä sieltä nyt mitään voi lennellä tai kaatuilla päälle, joten lähdettiinhän me kuiteskin aamulenkille. Kyllä olikin melkoinen puhuri! Meinasi siinä meikäläinen horjua, mutta en nyt kuiteskaan. Vähän oli lisävastusta liikuntaan. Toisaalta, jos olisimme uskoneet opasta, emme olisi koko loman aikana päässeet ulos. Mitään lisätietoa saati ulkoilulupaa ei sitten enää tullutkaan.

Maanantaina oli siis vielä melkoinen tuuli ja vettäkin tuli jonkin verran, mutta sen jälkeen säät paranivat ja tuuletkin hellittivät, hetkittäin lähes tyyntyivät. Viikko sujui mukavasti kävellen päivittäin 10-15 km:n lenkkejä Fanabehen ja Christianokseen. Käytiin myös hotellin kuntosalilla ja pari kertaa altaalla uimassa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin (kohtuudella) ja nautittiin kiireettömyydestä ja lämmöstä. Saatiin juuri sitä, mitä mentiin hakemaankin. Ja vain muutaman kerran käväisin netissä katsomassa, kuinka kovia pakkasia oltiin paossa. Tuntui mukavalta kulkea sandaaleissa ja t-paidassa.

 

Teidellä oli lunta enemmän kuin 200 vuoteen, sanoivat

Kanariankyyhky kävi moikkaamassa

Agia ja vielä vähän agia

Helmikuun viikonloput ovat olleet  agilitypainotteisia ja kuun viimeisenäkin   on tarkoitus kilpailla, jos vaan  tällä hetkellä ympärillä vellovat taudit eivät kaada petiin. Toivottavasti eivät. Helmikuun ensimmäiset kisat olivat oman seuran helmikisat. Startteja molempina päivinä viitisensataa! Huh! Siinä sitä oli urakkaa! Perjantai-iltana käytiin roudaamassa kisatavarat halliin sekä rakentamassa kisakentät. Puolen yön aikana kotona ja herätys viiden kieppeissä. Takaisin hallille seitsemään mennessä ja kisat alkoivat kahdeksalta.

Lauantaipäivä pysyttiin hienosti aikataulussa ja päivän viimeinen luokka alkoi juuri silloin kun pitikin! Päivä oli pitkä, kotiin pääsin lähtemään kymmenen-yhdentoista aikaan. Sen verran olin päästäni pyörällä, että onnistuin parkkipaikalta lähtiessäni törmäämään takanani olleeseen autoon. Ei tullut edes mieleen, että siellä olisi mitään varottavaa, mutta näin vaan oli! Siinä sitten tarkastamaan, oliko autoissa jälkiä. Ei onneksi ollut. Kotiin päästyäni vilkaisin auton takapuskuria ja kyllä siellä sittenkin oli selvät naarmut. "Pikku juttu, pintanaarmu" yritin vähätellä isännälle. No, pikkaisen nolotti, kun en ollut ottanut törmäämääni auton rekkaria muistiin, mutta kun en siinä silloin mitään jälkiä huomannut. Onneksi on FB! Laitoin statukseeni tunnustuksen tekosistani aatellen, että kyllä joku varmaan tietää jonkun joka tietää asiasta jotain.

Näinhän siinä sitten kävikin, että sain tietää auton omistajan ja lähetin hänelle sähköpostitunnustuksen. Onnekseni ei toiseen autoon ollut tullut merkkejä kohtaamisesta, joten nyt sitten pitää saada oma auto meikkaukseen. Onneksi ei siihenkään mitään lommoja tullut.

Huonosti nukutun yön jälkeen silmät ristissä seitsemäksi takaisin hallille. Nyt oli vuorossa ykkös- ja kakkosluokkalaiset. Kisat pidettiin kahdella kentällä yhtäaikaa, jotta päivästä ei tulisi ihan yhtä pitkää kuin lauantaina. Ihmisillä kuiteskin työpäivä seuraavana päivänä ja halli piti vielä saada normaaliin treenikuntoon.Myös sunnuntaina kisat sujuivat sutjakkaasti ja aikataulun mukaisesti. Kyllä täytyy vähän pörhistella, olivathan ne minun laskemiani. Mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että kyllä noiden aikataulujen laskeminen on aika henkimaailman juttu. Välillä onnistuu, välillä ei niinkään hyvin.

Viikon kuluttua päästiin sitten Taben kanssa kokeilemaan, miten meillä  agility sujuu. No, ei sujunut, ei. Ensimmäinen rata oli kohtalaisen hyvä, mitä nyt rytmitys pielessä ja onnistuin saamaan kiellon  ja hetkeä myöhemmin sitten hylkäännyimme putken väärästä päästä. Toinen rata oli vielä surkeampi, hylly tuli jo kolmannella esteellä, kun olin sijoittunut ihan muuhun kuin olin etukäteen ajatellut. Sitten sain pienen puhuttelun ja tsemppauksen kanssakisaajaltani. Enemmän jämäkkyyttä ohjaukseen ja asennetta peliin. No, siinä sitä sitten mentiin prkle mielessä hyppärille. Ja menihän tuo paremmin, tulos saatiin ja rata tuntui hyvältä. Pientä viiltoa vaan noissa ohjauskuvioissa.  Ja Tabehan on pätevä, ei siitä mihinkään pääse. Vaatisi vaan parempaa ohjaamista.

Eilen käytiin Masalassa kokeilemassa, josko sujuisi paremmin. Nyt olin päättänyt, että asenteesta ei ole kiinni meidän radat. Ensimmäinen rata sujuikin ihan kivasti, ei tullut hyllyä joskaan ei nollaakaan. Vitonen tuli ensimmäisestä rimasta, joka putosi. En edes huomannut sitä. Tabehan ei pahemmin rimoja pudottele. Liekö syynä ollut erilainen pohja? Koko talvi kun ollaan treenattu ja kisattu keinonurmella ja nyt oli pitkästä aikaa hiekka alla. Toinen vitonen tuli sitten kiellosta, kun vedin Tabea liikaa sivuun pelätessäni edessä olevaa hyppyä. Kuuliainen koira, ei voi muuta sanoa.

Toinen rata oli sitten täyttä kaaosta. Tabe pelästyi kuplahallin puhallinta ja keskittyminen oli vähän sitä ja tätä. Suoranaista kaahotusta. Keppejä ei meinannut löytyä, vääriä esteitä kylläkin ja puomillakin meinasi kääntyä ympäri. Otin syliin ja kannoin ulos. Näytti ehkä vanhalta taabetukselta, mutta kyllä minä ohjaajana tunsin, että reppana oli paniikissa.

Kolmannelle radalle mentäessä odottelin kauempana puhaltimista ja vasta vähän ennen omaa vuoroa mentiin lähtöalueelle, joka sijaitsi aika lähellä näitä mörkövehkeitä. Aiemmin kenttä on ollut hallin toisessa päässä kaukana puhaltimista, joten ei ne ennen ole meitä häirinneet. Nyt sitten lähdössä katselin toista ilmapussia ja jännitin, ehtiikö possahtaa. Ei onneksi ehtinyt ja meno olikin sitten ihan toisenlaista. Hylky tuli radan puolen välin jälkeen, kun Tabe hyppäsi takaakierrettävän hypyn edestä. Myöhässä kun olin, vaikka hyvin olisin ehtinyt, jos olisin malttanut jättää Tabsun suorittamaan putkea itsekseen. Mutta mistä olen erityisen tyytyväinen, on radan kepit. Sinne tultiin melko vauhdilla suoraan ysikympistä. Aattelin ettei Tabe sillä vauhdilla onnistu taipumaan toiseen väliin, mutta kylläpä onnistui! Että tuntui hyvältä! Hyvällä mielin siis ensi viikon koitoksiin Janakkalaan. Jospa sieltä otettais vaihteeksi nollakin. Uskotaan näin! Asenteella!

Kolmen hyllyn tarina

Tuttu juttu, kolme HYLyä kolmessa startissa. Ojangossa, Siuntion koirakerhon kisoissa. Tää on niin tätä, taas! No, oli siellä jotain hyvääkin, mutta olisi kiva, kun sais pidettyä itsensä kasassa koko radan verran ja tuloksesi tulisi nolla. Tabe kyllä sen ansaitsisi.

Ensimmäisellä radalla Tabe hyvässä vireessä, samoin minä. Vain yksi kohta radassa vähän arvelutti. Välistävedon jälkeisen hypyn jälkeen  poikittainen hyppy takaa. Ohjausvaihtoehtoja oli parikin, mutta vielä jäi vähän mietityttämään. Rataantutustuminen päättyi kuitenkin ennen kuin ehdin lopullisesti päästä varmuuteen siitä, miten kohta mentäisiin. Eipä siinä sitten muuta kuin intuitiota peliin. Ts. en tehnyt mitään, vaan annoin Taben tehdä valinnan. Tabsu valitsi putken! Eli se siitä sitten. Hölmö mikä hölmö. Siis minä. Muuten rata sujui kohtuullisen mukavasti, yksi kielto putkelta, kun ohjaus jäi vajaaksi. Ja keinu oli vähän ruma. Tabe hypähti ennen kuin keinu oli alhaalla, mutta pysyi kuitenkin keinulla. Ei olisi ollut virhe, mutta ei kovin kauniskaan. Täytynee vähän treenata keinua.

Toinen rata lähti mukavasti käyntiin. Mimmin neuvosta tein niiston toisella hypyllä ja heti perään valssin. Toimi tosi hyvin. Ensimmäisen hypyn jälkeen oli siis toinen hyppy ysikympin kulmassa poikittain ensimmäiseen ja kolmanteen hyppyyn, joka puolestaan oli taas ensimmäisen hypyn suunnassa (voisko tätä selkeemmin ilmaista). Joka tapauksessa tosi kivat käännökset. Rata jatkui aika jouhevasti kepeille asti, jonne sitten täyskäännökseltä sisään. Onnistui oikeeseen väliin, mutta ei sitten taipunutkaa toiseen. Keppien jälkeiseltä keinulta tuli kielto, ja jälleen ruma keinu! Hylly tuli putkelta. Jonne ei siis vielä siinä vaiheessa ollut tarkoitus mennä. Mutta Tabe meni. 

Kolmantena ratana oli hyppäri. Ihan kiva rata sinänsä, mutta ei se meiltä onnistunut. Ennen radalle menoa Tabe alkoi vilkuilla sivulle, veti korvia taakse, häntää koipien väliin enkä saanut kunnollista katsekontaktia. Namikaan ei kelvannut. Jotain kamalaa tapahtui ympärillä. Hetken ihmettelyn jälkeen tajusin. Lähtöalueen lähistöllä kirmaili kolme lasta, yksi heistä jopa seisoi lähtöalueella. Luvalla toki, olisko ollut remmikuskina? Joka tapauksessa peloittavia Tabsun mielestä ja itsellä keskittyminen rataan hävisi, kun pelkäsin, että Tabe sinkoaa paniikissaan ties minne. Vielä lähdössä Tabe kuikuili taakseen varmistaakseen selustaansa. Radalla Tabe oli kyllä ihan mukana. Tai sitten ei. Vaikea sanoa, mutta omituisia kuvioita tehtiin. Johtuiko se sitten omasta keskittymisen häiriintymisestä vaiko Taben paniikista vaiko molemmista. Mutta hyllyhän siitä tuli. Montakin.

Radat sinänsä olivat ihan kivoja, soljuvia ilman omituisuuksia. Yllättävän paljon tuli kuitenkin hylättyjä suorituksia. Emme siis olleet ainoita. Vaikka eipä tuo paljoa lohduta. No, kisoja tulee. Seuraavat kolmen viikon kuluttua. Nyt treenataan. Ja jos vaikka yrittäis taas nostaa omaa kuntoakin. Ei siitä haittaakaan olisi.

Taas se aika vuodesta, jolloin Golfini ja minä keskustelemme yhteiselomme  ehdoista. Jatkaako vaiko ei. Katsastus lähenee ja auto oikkuilee. Eilen kotiin tullessani Golfi tärisytti itseään kuin herätäkseen horroksesta, ja sen jälkeen alkoi räpätys. Melkoinen meteli! Taisi mennä pakoputki tällä kertaa. Ja veto veks. Piti jännityksessä, jaksaako kotiin saakka. Jokaisessa liikennevalopysähdyksessä painoin kaasua ja kuuntelin, kun Golfi vastasi. Mahtoi olla konsertti ulkopuoliselle, auton sisäänkin kun kuului kohtalaisesti. Nyt sitten auto lääkäriin ja kuullaan, vieläkö kannattaa operoida vai olisiko jo aika erota ja päästää volkkari lepoon. Enää en viitsisi siihen isoja euromääriä satsata.

Golfi on kyllä kiva auto. Tilava ja mukava. Mutta sillä on ollut koko meidän yhteisen matkamme ajan omat oikkunsa. Moottorivalo palaa lähes jatkuvasti, mitä nyt korjaamoreissun jälkeen jonkun ajan on pimeänä. Sen verran, että katsastuksesta ollaan päästy läpi. Kirkkaasti. Kehujen saattelemana. Sitten se tykkää vilkutella öljynpainevaloa. Varsinkin, kun ajellaan motarilla ja sitten hiljennetään vauhtia. Tai ajetaan Ojangon kuoppaista tietä. Silloin alkaa piipitys ja punainen vilkutus. Mutta tähänkin olen tottunut ja kun en kiinnitä huomiota, auto rauhoittuu ja valo sammuu. Liikennevaloissa se  tykkää heijata itseään. Ajettaessa pitempää matkaa, se välillä säästelee itseään, välillä päästelee isommalla innolla. Minnekään kovin pitkälle kotoa en enää ole välittänyt sen kanssa lähteä. Mutta onhan se melkoisen uskollisesti palvellut kauppakassina ja työmatka-autona. Treenimatkat ovat nyt talven aikana hoituneet tojotalla. Olen antanut golfini levätä.

Vielä kun vuoden tai puolitoista jaksaisi, sitten tiemme viimeistään eroaa. Katsotaan, jatkammeko loppuun asti vai pitääkö minun korvata Golfi jollain pikkutojotalla. Toivottavasti ei.

Takaisin arkeen

Eilen käytiin Taben kanssa pyörähtämässä IHAH:n kisoissa Vuokkosilla. Usko itseeni oli kohdallaan, mutta romahtihan se taas normaalille tasolle!  Tää on niin tuttua! Ensimmäisellä radalla Tabsu ensin juoksi iloisesti A:n ohi (sehän on lähes huomaamaton este) ja sen jälkeen jätti pari viimeistä keppiä pujottelematta. Kuten on muutaman (!) kerran aikaisemminkin tehnyt. Kiire kun on kova. Tästä se sai palkaksi HYIn ja sylikyydin radalta. Jos ei kerran viitsitä tehdä kunnolla, ei tehdä sitten ollenkaan.

Toisella radalla  A löytyi, kontakti tehtiin nätisti ja kepitkin pujoteltiin. Rata hyllyyntyi tällä kertaa omaan ohjausvirheeseeni: onnistuin ohjaamaan Taben yhden hypyn väärältä puolelta. Oma moka.Tästä siis toinen hylly.

Kolmannen hyllyn kääräisin sitten hyppäriltä. Välistävedon jälkeen kolmas hyppy piti hypätä takaa, mutta Tabe tulikin välistä ja hyppäsi hypyn väärään suuntaan. Tästäkin voin vain syyttää itseäni, ohjata nyt koirareppanaa vastaisella kun koiranpuoleinen olis kertonut selvemmin, mihin mennään. No, rata jatkui ja erityisen tyytyväinen olen keppien ja renkaan jälkeiseen putkeen menoon. Tiesin etten ehdi tehdä valssia ennen putkea, mitä monet muut tekivät, joten valitsin sitten ohjaukseksi himmata renkaan jälkeen, jolloin Tabe kääntyisi pienellä käännöksellä putkeen. Ja tämä onnistuikin mielestäni aika nappiin. Ei ollut yhtään kökön tuntuinen käännös! Putken jälkeen mentiin sitten pussiin ja sen verran myöhässä olin, että lähes jalkoihinhan Tabsu tuli. Olisi pitänyt ehkä kuiteskin mennä pussi toiselta puolelta, mutta kun kaikki muutkin... No joo, ei pitäis katsoa muita vaan miettiä ohjauksia omalta kantilta. Viimeisen hypyn Tabe sitten kiersi, mutta enpä minäkään sitä enää ohjannut.

Tässä meidän rata:

Vähän kyllä harmitti että taas tuli hössättyä. Noi nollat tuntuvat karttelevan meitä. Radat sinänsä olivat kivoja, kyllä ne olisi voinut nollaankin päätyä. Mutta kun ei niin ei. Oli niissä toki ihan kivojakin juttuja. Lähdöt sujuivat hyvin. Viime viikon treeneissä Tabe karkasi lähdöstä parikin kertaa! Kepitkin tehtiin loppuun molemmissa jälkimmäisissä starteissa, käännöksetkin olivat ihan kohtuullisia ja kontaktit ok. Eli palikat on kohtuullisesti kasassa, vielä kun osaisi koota niistä ehjän kokonaisuuden.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Lähes vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi olen blogia kirjoitellut. Tämän tapahtui Vuodatus-sivustoilla, missä vanhat kirjoitukseni ovat edelleen nähtävissä. Sitä kirjoitettaessa kisattiin Taben kanssa vielä kakkosissa, mutta sitten kevään aikana tapahtui ihme, ja saimme kuukauden sisällä kolme nollavoittoa, joista kaksi viimeistä samoissa kisoissa. Siis lähes tupla! Ensimmäisen nollan kääräisimme Porvoossa aprillipäivänä, kuinka ollakaan ja ne kaksi toukokuun alussa IHAH:in kisoissa. Mahtava fiilis, kun palikat olivat kohdillaan. Siitä oli hyvä jatkaa.

Kolmosissa ollaan nyt sitten startattu kolmisenkymmentä kisaa ennen kuin saimme ensimmäisen nollan aikaiseksi. Lähellä on ollut muutaman kerran mutta Eckerössä sitten natsasi. Olo oli kuin voittajalla vaikka sijoitus oli vasta 11. Tosin olihan noita kisaajiakin neljäkymmentä, että sijoituttiin sentään parhaimman neljänneksen joukkoon. Rata oli meidän unelmarata. Tai siis Taben. Suoria putkia ja juoksua putkesta putkeen. Näihin Tabsu kyllä irtoaa. Ja olihan se muutenkin ihan kivasti kuulolla. Vähän oli vaan väsy, sillä takana oli edellisen päivän laivamatka ja pitkä päivä hallilla. Vauhti ei ehkä ollut ihan kovimmillaan enää siinä vaiheessa, mutta kyllä me ihanneaika alitettiin reilulla neljällä sekunnilla. Jotta ei se ihan nippa nappa ollut.

 Pienenä sivulauseena vielä: Mimmi ja Riesa onnituivat sunnuntain radalla ottamaan nollavoiton!

 

 

Voittajien on helppo hymyillä :)

Kisavuosi tosiaan aloitettiin jo vuosien tavan mukaan Ahvenanmaalla Eckerössä. Ensimmäisen kerran käytiin siellä saakka kisaamassa Wilman kanssa ja vuosi oli 2004. Siitä lähtien ollaankin oltu siellä joka tammikuu, välillä tosin vain kisaturistina Wilman jäätyä eläkkeelle. Mutta heti kun mahdollista, Tabe jatkoi Wilman manttelinperijänä.

Ahvis on tapahtuma. Valitettavasti vaan kisaajamäärät ovat pienentyneet viime vuosina. Syynä lienee Manner-Suomeen ilmestyneet lämpimät kisahallit. Aiempina vuosinahan Ahvis oli lähes ainoa lämmin kisapaikka sydäntalvella. Sinne mentiin paitsi kisaamaan, myös seurustelemaan samanhenkisten kanssa ja katselemaan muiden suorituksia. Vähän niin kuin Agirotu kesällä. Tosin sekin on viimevuosina muuttunut ilmapiiriltään vakavamman kisaamisen suuntaan ja monet jättävät väliin varsinaisen Agirotu-päivän ja keskittyvät vain virallisiin kisoihin ja avoimiin mestaruuksiin. Näin se vaan on mennyt agilityn kohdalla:(  Valitettavasti.