Taas se aika vuodesta, jolloin Golfini ja minä keskustelemme yhteiselomme  ehdoista. Jatkaako vaiko ei. Katsastus lähenee ja auto oikkuilee. Eilen kotiin tullessani Golfi tärisytti itseään kuin herätäkseen horroksesta, ja sen jälkeen alkoi räpätys. Melkoinen meteli! Taisi mennä pakoputki tällä kertaa. Ja veto veks. Piti jännityksessä, jaksaako kotiin saakka. Jokaisessa liikennevalopysähdyksessä painoin kaasua ja kuuntelin, kun Golfi vastasi. Mahtoi olla konsertti ulkopuoliselle, auton sisäänkin kun kuului kohtalaisesti. Nyt sitten auto lääkäriin ja kuullaan, vieläkö kannattaa operoida vai olisiko jo aika erota ja päästää volkkari lepoon. Enää en viitsisi siihen isoja euromääriä satsata.

Golfi on kyllä kiva auto. Tilava ja mukava. Mutta sillä on ollut koko meidän yhteisen matkamme ajan omat oikkunsa. Moottorivalo palaa lähes jatkuvasti, mitä nyt korjaamoreissun jälkeen jonkun ajan on pimeänä. Sen verran, että katsastuksesta ollaan päästy läpi. Kirkkaasti. Kehujen saattelemana. Sitten se tykkää vilkutella öljynpainevaloa. Varsinkin, kun ajellaan motarilla ja sitten hiljennetään vauhtia. Tai ajetaan Ojangon kuoppaista tietä. Silloin alkaa piipitys ja punainen vilkutus. Mutta tähänkin olen tottunut ja kun en kiinnitä huomiota, auto rauhoittuu ja valo sammuu. Liikennevaloissa se  tykkää heijata itseään. Ajettaessa pitempää matkaa, se välillä säästelee itseään, välillä päästelee isommalla innolla. Minnekään kovin pitkälle kotoa en enää ole välittänyt sen kanssa lähteä. Mutta onhan se melkoisen uskollisesti palvellut kauppakassina ja työmatka-autona. Treenimatkat ovat nyt talven aikana hoituneet tojotalla. Olen antanut golfini levätä.

Vielä kun vuoden tai puolitoista jaksaisi, sitten tiemme viimeistään eroaa. Katsotaan, jatkammeko loppuun asti vai pitääkö minun korvata Golfi jollain pikkutojotalla. Toivottavasti ei.