Kesä meni aluksi palellen sitten hikoillen.Ja lähes ilman agiliitoa! Ei SM-kisoja, ei karsintojen katselua, ei edes Agirotua tänä vuonna. Ensimmäisen kerran sitten ties koska. Treenitkin loppuivat juhannuksen alla . Viimeisen kisastartin otin vappupäivänä Kirkkiksellä ja kerran oltiin Tammisaaressa epiksissä vähän kokeilemassa. Oli vaan niin turkasen kuuma ja Tabe oli ensimmäisen radan jälkeen jo niin läkähdyksissä, että pelkäsin lämpöhalvausta. Ei sellaista tullut, onneksi, vaikka toinen ratakin juostiin. Oisin voinut jättää väliin. Heinäkuun lopuksi olin ilmoittautunut Lohjalle, mutta ne jätin väliin juuri helteen vuoksi. Mielummin mökillä meren ääressä kuin kuumassa (?) hallissa.
Nyt sitten pikkuhiljaa heräilemme agilityhorroksesta. Ollaan käyty kolmissa treeneissä ja olen ollut tosi tyytyväinen etenkin Tabeen, jonniin verran itseenikin. Radat ovat sujuneet ihan mukavasti, pieniä virheitä on tullut, mutta niinhän sitä kuuluukin tulla, kun treenataan. Mitä sitä treenais, jos kaikki sujuis kuin tanssi?
Toci on saanut elää villiä lapsuutta. Muutaman kerran putki teki ennen agitaukoa. Ei muuta. Paikallaoloa ollaan harjoiteltu, vähän naksuakin. Mutta ihan tarkoituksella olen jättänty treenit myöhempään. Antaa tytön nauttia pentuiästä, kyllä sitä ehtii myöhemminkin. Lokakuussa aloitetaan sitten penturyhmässä.
Oman kunnon kohotus alkoi kesällä ihan hyvään tahtiin kunnes helteet iskivät. Sitten alkoi vaivata kantapää. Nyt kuitenkin lähdin mukaan Kuntoremonttiin, jonka haasteena on saada tämä täti liikkumaan agikentillä gasellin lailla. Saas nähdä, mitä tapahtuu. Tällä hetkellä tulee mieleen lähinnä norsunpoikanen! Remontti alkaa lokakuussa, mutta nyt jo ollaan aloitettu esitöillä: yhden jalan kyykyillä. Alkaa pikkuhiljaa sujua. Ei nyt kovin syvään, mutta pystyssä pysyn. Olen myös ottanut päämääräkseni valloittaa Malminkartanon huipun, tuttavallisemmin Jättärin. Joku sanoi, että portaita on 426. Sen uskon! Kahdesti olen tällä viikolla ne kavunnut koirien kanssa. Hikisenä ja puuskuttavana, pari-kolme hengähdystaukoa pitäen, mutta kiivennyt olen! Jonakin päivänä toivottavasti kiipeän ne ilman taukoja, todennäköisesti kuitenkin puuskuttaen.
On se ihmismieli kyllä kekseliäs. Olin siis päättänyt aloittaa portailun, ihan lähiaikoina. Joskus. Siis tänään. Mutta mitä kuiskutteli itse laiskuus korvaan: Alkaa varmaan sataa, portaat on liukkaat. No, en uskonut eikä satanut. Toci on liian pieni sellaiseen aamulenkkiin. No, reippaastihan tuo kulki, ei ollut moksiskaan. En taida ehtiä, kun oli eläinlääkäriaika varattu kahdeksitoista; olin kotona jo yhdeksältä. Onneksi en siis uskonut kuiskutuksia. Tänään oli vähän sama fiilis. Syitä alkoi kertyä, mutta mikään niistä ei onneksi saanut päätäni kääntymään. Joten kävi kiipeämässä. Ja fiilis oli tosi mahtava sen jälkeen.
perjantai 5. syyskuuta 2014
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Uusia tuulia
Jospa aktivoituisin taas tähän blogin päivitykseen. Sitten viimeksi onkin kulunut melkoinen tovi. Ja paljon on tapahtunut, suuria elämänmuutoksia suorastaan.
Suurin elämänmuutos varmasti on, että tein viimeisen työpäiväni kiirastorstaina 17.4. Siitä alkoi pitkä kesälomani, joka kesti kesäkuun loppuun asti. Ja nyt siis olen eläkkeellä, alaikäisenä tosin, kuten eräs työtoverini asian ilmaisi, Olen siis vapaaehtoisella varhaiseläkkeellä, kiitos hyvissä ajoin aloitetun eläkesäästämisen. Eläkeläisen tulot vaan ei minkäälaisia eläkeläisalennuksia, niitä kun saa ilmeisesti täysi-ikäiset eläkeläiset (ja ehkä sairaseläkkeellä olevat). Mutta omaa aikaa nyt sitten on sitäkin enemmän. Kaikkea ei voi määrittää rahassa. Nyt kuiteskin tuntuu hyvältä!
Tekemistä riittää. Siitä pitää huolen mm. lapsenlapset. Siis kyllä, monikossa. Huhtikuun alussa minusta tuli tuplamummo! Mummous on mukavaa :) Varsinkin kun lapsenlapset asuvat lähes naapurissa, kadun toisella puolen. Nähdään siis viikoittain, joskus useammankin kerran. Milloin lapsenlikkana, milloin muuten vaan seurustellen. Kiva seurata lasten kehitystä.
Lisäksi olin ajatellut hankkia uuden pennun tänä kesänä. Kohtalo kuiteskin puuttui peliin ja kuinka ollakaan, pentu muutti meille jo pitkäneäperjantaina. Rakas tyttäreni ja tulevan pentuni kasvattaja olivat keskenään tuumineet, jotta nythän mulla on selvä pentuvaje. Työura kun on päättymässä.Mitäpä sitä muuta tekisi runsaalla vapaa-ajalla kuin kasvattaa pentua ;) Joten jo mennessäni ensimmäistä kertaa katsomaan pentuja tiesin, että peli on menetetty. Niinhän siinä käy, kun lähtee pentua katsomaan. Vastusteluni oli muodollista.
Joten nyt sitten jaloissani pyörii Junipermoor'sin Thorny Devil, Toci. Iloinen, reipas, avoin. Rakastaa kaikkia ihmisiä. Aikas kova, ei pienistä hätkähdä. Aikas itsenäinen, uskaltaa ottaa etäisyyttä mammaan. Tosi ahne, varaskin tilaisuuden tullessa. Kova leikkimään itsekseen sekä ihmisten ja muiden koirien kanssa. Tosin Riesa ei paljoa Tocista perusta, Tabe lähes leikkii ja Turpo juoksentelee mökillä Tocin kanssa. Tabe on ollut yllättävänkin järkevä, ehkä välillä vähän liiankin nössö. Toivottavasti yhteiselo jatkuukin yhtä harmonisena.
Vielä tuosta Tocin nimestä. Olin pitkään makustellut eri nimiä ja aina palanut Tokiin. Mutta joku juju siinä nimessä vois olla. Kirjoitetaan se c:llä. Googletin vielä varmuuden vuoksi Tocin, ettei tarkoita jotain ihan omituista vieraallakaan kielellä. Ja tulokseksi sain: 'Mother of the Gods in Aztec Religion'.
Taben kanssa olen jättäytynyt kisatauolle. Treeneissä ollaan toki käyty ja kivaa on ollut. Nyt tosin siinäkin on menossa tauko. Treenit jatkuu elokuussa, kisakentälle aion palata tämän kuun loppupuolella, LÄGIn kisoissa. Katsotaan, onko kisamotivaatio löytynyt. Se katosi vappupäivänä Kirkkonummen HYLyihin. Tuli vaan mitta täyteen. Tabe on ollut ihan kuuliainen, mutta itse onnistuin aina jotenkin sen nollan sössimään. Tuli unohduksia ja huonoja ohjauksia, hyllyjä ihan loppumetreillä. Hyviä ratoja sinänsä, silloin kun olin oikealla radalla. Itseluottamus hävisi. Mutta josko se tämän kisatauon aikana löytyisi. Ainakin nyt on sellainen tunne, että radalle palaaminen voisi olla mukavaa.
maanantai 27. tammikuuta 2014
Uusi vuosi, uudet kujeet(ko)
Pikkasenko on aikaa kulunut sitten viime raportoinnin. Vuosi on vaihtunut ja hiihtokelejä odottelen. Tosi on! Olen ostanut sukset! Taitaa olla lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun olen viimeksi hiihdellyt. Tai ainaskin kaksikymmentä. Mutta joka tapauksessa melkoinen tovi. Vielä vuodenvaihteessa ei ollut tietoakaan talvesta, ei ainakaan lumesta. Otimme uuden vuoden vastaan mökillä nauttien lyhyistä päivistä, pimeistä öistä, hiljaisuudesta, kiireettömyydestä, saunomisesta.
Mitä sitten vuosi 2014 tuo tullessaan? Ainakin pari isoa asiaa. Ensinnäkin huhtikuun alussa on määrä putkahtaa tähän maailmaan uusi perheenjäsen, Helmille pikkuveli. Minusta tulee siis tuplamummo! Samoihin aikoihin olen jäämässä pitkälle kesälomalle, jonka jälkeen alan miettiä, mitä tekisin siitä eteenpäin. Olen siis jäämässä vapaaehtoisesti eläkkeelle! Vastoin tämän hetken virallisia suosituksia, joiden mukaan työelämässä tulisi roikkua hamaan tulevaisuuteen. Olen siis kapinallinen ja jätän työelämän muiden elettäväksi. Itse aion mummoilla, touhuta koirien kanssa, autella lähes naapurissa asuvia vanhempiani, mökkeillä, matkustellakin, jos talous sallii, hoidella kuntoani, nauttia arjen askareista.
Agilityssä tavoitteena on päästä lopultakin Taben kanssa kisaamaan SM-kilpailuissa. Vaikkakin tällä hetkellä näyttää vähän toivottomalta, yksi nolla plakkarissa eikä uusista tietoakaan. Ollaan tänä vuonna startattu jo jokunen kisa ja lähes yhtä usein ollaan saatu poistua radalta HYLyn kera. Välillä Tabea sylissä kantaen mutta useimmiten omaa huolimattomuuttani, osaamattomuuttani tai itseluottamuksen puutetta syytellen. Jostain se pitäisi löytyä. Nimittäin se luottamus omaan tekemiseen ja etenemiseen. Nyt on tosin pari kertaa pikkaisen tuntunut siltä, että ehkä se löytyy. Viikko sitten jouduin radalle yllättäen ilman suurempia valmistautumisia, kun edellä oli kymmenkunta koirakkoa välistä pois. Tabe suoraan häkistä radalle ja menoksi. Tuloksena vitonen puomilta, mutta muuten sain Tabsun menemään numerojärjestyksessä esteet. Siinä juostessa oli lähes flow-tila. Tuntui mukavalta!
Samaan tunteeseen pääsin viime viikonloppuna. Harmi vain että hylly tuli aivan radan alussa, kun olin asettanut Taben lähtöön hieman väärään kulmaan itseeni nähden enkä sitten asetuttuani paikoilleni nähnyt koiraa. Siiveke oli tiellä. Joten kurottauduin ja ohjasin Taben toisen hypyn ohi. Siinä sitten vähän aikaan pohdiskeltiin, että mites tästä eteenpäin. Otettiin hylly ja sen jälkeen tehtiinkin mallikelpoinen rata. Että tuntui taas hyvältä! Tosin vähän kyllä kaihersi se alku, mutta tuli kuiteskin sellainen olo, että ehkä meillä pikkuhiljaa alkaa kulkea! Ainakin tiedän nyt tunteen, johon tulee pyrkiä.
 |
| Dalkarbyn kartanon tammet |
 | |
| Turpon, Taben ja Riesan kanssa pronssikautisella haudalla |
Mitä sitten vuosi 2014 tuo tullessaan? Ainakin pari isoa asiaa. Ensinnäkin huhtikuun alussa on määrä putkahtaa tähän maailmaan uusi perheenjäsen, Helmille pikkuveli. Minusta tulee siis tuplamummo! Samoihin aikoihin olen jäämässä pitkälle kesälomalle, jonka jälkeen alan miettiä, mitä tekisin siitä eteenpäin. Olen siis jäämässä vapaaehtoisesti eläkkeelle! Vastoin tämän hetken virallisia suosituksia, joiden mukaan työelämässä tulisi roikkua hamaan tulevaisuuteen. Olen siis kapinallinen ja jätän työelämän muiden elettäväksi. Itse aion mummoilla, touhuta koirien kanssa, autella lähes naapurissa asuvia vanhempiani, mökkeillä, matkustellakin, jos talous sallii, hoidella kuntoani, nauttia arjen askareista.
Agilityssä tavoitteena on päästä lopultakin Taben kanssa kisaamaan SM-kilpailuissa. Vaikkakin tällä hetkellä näyttää vähän toivottomalta, yksi nolla plakkarissa eikä uusista tietoakaan. Ollaan tänä vuonna startattu jo jokunen kisa ja lähes yhtä usein ollaan saatu poistua radalta HYLyn kera. Välillä Tabea sylissä kantaen mutta useimmiten omaa huolimattomuuttani, osaamattomuuttani tai itseluottamuksen puutetta syytellen. Jostain se pitäisi löytyä. Nimittäin se luottamus omaan tekemiseen ja etenemiseen. Nyt on tosin pari kertaa pikkaisen tuntunut siltä, että ehkä se löytyy. Viikko sitten jouduin radalle yllättäen ilman suurempia valmistautumisia, kun edellä oli kymmenkunta koirakkoa välistä pois. Tabe suoraan häkistä radalle ja menoksi. Tuloksena vitonen puomilta, mutta muuten sain Tabsun menemään numerojärjestyksessä esteet. Siinä juostessa oli lähes flow-tila. Tuntui mukavalta!
Samaan tunteeseen pääsin viime viikonloppuna. Harmi vain että hylly tuli aivan radan alussa, kun olin asettanut Taben lähtöön hieman väärään kulmaan itseeni nähden enkä sitten asetuttuani paikoilleni nähnyt koiraa. Siiveke oli tiellä. Joten kurottauduin ja ohjasin Taben toisen hypyn ohi. Siinä sitten vähän aikaan pohdiskeltiin, että mites tästä eteenpäin. Otettiin hylly ja sen jälkeen tehtiinkin mallikelpoinen rata. Että tuntui taas hyvältä! Tosin vähän kyllä kaihersi se alku, mutta tuli kuiteskin sellainen olo, että ehkä meillä pikkuhiljaa alkaa kulkea! Ainakin tiedän nyt tunteen, johon tulee pyrkiä.
 |
| Kuva Jukka Pätynen |
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
No lopultakin
Vuoden toinen nolla, nyt se on totta! En ees kehtaa laskea, kuinka monta starttia tää on vaatinut. Muutaman kerran on ollut aika lähellä, mutta aika usein ollaan menty metsään niin että rytissyt. Usko itseeni on ollut koetuksella. Ja jos totta puhuu, viime aikoina jo kadoksissakin. Ja Uskon kaveri Toivokin jo ehti kadota.
Mutta siis eilen Liedossa se siis tapahtui! Olin ilmonnut meidät kolmelle radalle, ihan Mimmin seuraksi. Tarkoitus oli mennä yhdessä mökiltä Lietoon. Mökki kun on lähes puolessa välissä matkaa. Saa yhdistettyä mökkeilyn ja kisailun samalle viikonlopulle. Mutta kuinkas kävikään, Mimmi jäi mökille parantelemaan flunssaansa ja me lähdettiin Taben kanssa kahdestaan reissuun.
Lähtö kello seitsemän ja ulkona vielä lähes pilkkosen pimeää. Ja aikas viiletäkin. Vähän jo kaipailin kisapaikalla pitkiä kalsareita. Vähän oli jännittäväkin reissu johtuen aamusumun ja erittäin kiemuraisen soratien yhdistelmästä. Mutta perille päästiin ihan turvallisesti.
Tuomarina tällä kertaa oli Pertti Siimes. Radat olivat mukavia ja ihan meidänkin mentäviä. Mutta mutta! Ensimmäisellä radalla Tabe yllätyksekseni otti kiellon juoksemalla A:n alittavan putken ja A:n välistä, ja korjauksen jälkeen A:n sijasta sitten putkeen. Ensimmäinen virhe johtui ohjauksesta, mutta sitä seurannut hylky oli kylläkin ihan Taben oma juttu! Joten rata päättyi sylikyytiin ja häkkiin.
Toisella radalla Tabe olikin sitten erittäin kuuliainen koira. Sössin radan viemälle Taben ylimääräiselle hypylle kohdassa, joka oli jo rataantutustuessani jäänyt vähän epäselväksi minulle. En ollut ihan varma, miten kohdan ohjaisin ja niin siinä sitten kävi, että ohjasin eri tavalla, kuin olin suunnitellut. Ei siinä mitään, Tabe kulki hienosti ja kohta onnistui hyvin, mutta itse olinkin sitten sijoittunut ihan eri kohtaan kuin tutustumisessa ja huomasinkin vieväni Tabea väärälle esteelle. Liian myöhään. Joten HYL oli sitten siinä. Sinänsä hieno rata, kontaktit olivat kohdallaan ja vauhti Tabella hyvä.
Pikkaisenko harmitti! Taas tuli sössittyä! Rämmin itsesäälissä eikä tippakaan ollut kaukana. Harvoin oon ollut niiiiiin pettynyt, kuin olin tämän radan jälkeen. Läksin Taben kanssa jäähdyttelylenkille ja surkuttelin omaa huonouttani. Samalla kuiteskin mielessä oli, että tää täytyy nollata ja alkaa keskittyä seuraavaan rataan. Siinä kävellessä satuin vilkaisemaan siniselle taivaalle ja näin, kuinka haukka yritti pyydystää pulua. Ei onnistunut sekään. Pulu pääsi sillä kertaa karkuun. Oliko tää joku merkki vaiko ei, mutta sain kiskaistua itseni pahimmasta alhosta.
Vein Taben autoon ja kävin itse etupenkille istumaan. Tein pienen rentoutusharjoituksen ja päätin, että nyt mennään sitten tosissamme. Unohdan epäonnistuneet radat. Myös ne kaikki edelliset. Keskityn vain tähän tulevaan hyppäriin. Hyvällä mielellä lähdettiin hyppärille. Pidin mielessäni viime treeneissä saamani ohjeet: valssaa enemmän, luota itseesi, luota Tabeen. Lähdettiin hyvällä fiiliksellä radalle, alku sujui hyvin, tein valsseja, kepit meni hienosti, ehdin hyvin ensimmäisen putken jälkeiselle hypylle ja silloin napsahti. Reidessä!
Ei oo totta! Nolla alla ja jalka pettää! Sen verran adrenaliinihöyryissä ilmeisesti, että kivusta huolimatta jatkoin rataa. Loppusuoralla sitten olin kyllä jo aikas lailla jäljessä, Tabe otti kiepin ennen tokavikaa hyppyä, mutta kuiteskin riittävän kaukana siitä, joten ei saatu kieltoa. Toki Tabenkin vauhti hiipui sitä myöten kuin jäin jälkeen, mutta päästiin aikaan ja saatiin NOLLA! Ja taas oli tippa lähellä!
Että ihminen voi olla onnellinen nollasta! Vähän nolottaakin. Mutta niin harvinaista herkkua se meille on. Saas nähdä, koska saadaan seuraava. Ensi viikon kisat kuiteskin perun ja seuraavankin kisat jätän väliin ja parannan kerrankin jalan kuntoon. Onneksi se ei ilmeisesti ole kovin pahasti sattunut, kun sietää kävelyä. Marraskuussa jatketaan kisailua.
Mutta siis eilen Liedossa se siis tapahtui! Olin ilmonnut meidät kolmelle radalle, ihan Mimmin seuraksi. Tarkoitus oli mennä yhdessä mökiltä Lietoon. Mökki kun on lähes puolessa välissä matkaa. Saa yhdistettyä mökkeilyn ja kisailun samalle viikonlopulle. Mutta kuinkas kävikään, Mimmi jäi mökille parantelemaan flunssaansa ja me lähdettiin Taben kanssa kahdestaan reissuun.
Lähtö kello seitsemän ja ulkona vielä lähes pilkkosen pimeää. Ja aikas viiletäkin. Vähän jo kaipailin kisapaikalla pitkiä kalsareita. Vähän oli jännittäväkin reissu johtuen aamusumun ja erittäin kiemuraisen soratien yhdistelmästä. Mutta perille päästiin ihan turvallisesti.
Tuomarina tällä kertaa oli Pertti Siimes. Radat olivat mukavia ja ihan meidänkin mentäviä. Mutta mutta! Ensimmäisellä radalla Tabe yllätyksekseni otti kiellon juoksemalla A:n alittavan putken ja A:n välistä, ja korjauksen jälkeen A:n sijasta sitten putkeen. Ensimmäinen virhe johtui ohjauksesta, mutta sitä seurannut hylky oli kylläkin ihan Taben oma juttu! Joten rata päättyi sylikyytiin ja häkkiin.
Toisella radalla Tabe olikin sitten erittäin kuuliainen koira. Sössin radan viemälle Taben ylimääräiselle hypylle kohdassa, joka oli jo rataantutustuessani jäänyt vähän epäselväksi minulle. En ollut ihan varma, miten kohdan ohjaisin ja niin siinä sitten kävi, että ohjasin eri tavalla, kuin olin suunnitellut. Ei siinä mitään, Tabe kulki hienosti ja kohta onnistui hyvin, mutta itse olinkin sitten sijoittunut ihan eri kohtaan kuin tutustumisessa ja huomasinkin vieväni Tabea väärälle esteelle. Liian myöhään. Joten HYL oli sitten siinä. Sinänsä hieno rata, kontaktit olivat kohdallaan ja vauhti Tabella hyvä.
Pikkaisenko harmitti! Taas tuli sössittyä! Rämmin itsesäälissä eikä tippakaan ollut kaukana. Harvoin oon ollut niiiiiin pettynyt, kuin olin tämän radan jälkeen. Läksin Taben kanssa jäähdyttelylenkille ja surkuttelin omaa huonouttani. Samalla kuiteskin mielessä oli, että tää täytyy nollata ja alkaa keskittyä seuraavaan rataan. Siinä kävellessä satuin vilkaisemaan siniselle taivaalle ja näin, kuinka haukka yritti pyydystää pulua. Ei onnistunut sekään. Pulu pääsi sillä kertaa karkuun. Oliko tää joku merkki vaiko ei, mutta sain kiskaistua itseni pahimmasta alhosta.
Vein Taben autoon ja kävin itse etupenkille istumaan. Tein pienen rentoutusharjoituksen ja päätin, että nyt mennään sitten tosissamme. Unohdan epäonnistuneet radat. Myös ne kaikki edelliset. Keskityn vain tähän tulevaan hyppäriin. Hyvällä mielellä lähdettiin hyppärille. Pidin mielessäni viime treeneissä saamani ohjeet: valssaa enemmän, luota itseesi, luota Tabeen. Lähdettiin hyvällä fiiliksellä radalle, alku sujui hyvin, tein valsseja, kepit meni hienosti, ehdin hyvin ensimmäisen putken jälkeiselle hypylle ja silloin napsahti. Reidessä!
Ei oo totta! Nolla alla ja jalka pettää! Sen verran adrenaliinihöyryissä ilmeisesti, että kivusta huolimatta jatkoin rataa. Loppusuoralla sitten olin kyllä jo aikas lailla jäljessä, Tabe otti kiepin ennen tokavikaa hyppyä, mutta kuiteskin riittävän kaukana siitä, joten ei saatu kieltoa. Toki Tabenkin vauhti hiipui sitä myöten kuin jäin jälkeen, mutta päästiin aikaan ja saatiin NOLLA! Ja taas oli tippa lähellä!
Että ihminen voi olla onnellinen nollasta! Vähän nolottaakin. Mutta niin harvinaista herkkua se meille on. Saas nähdä, koska saadaan seuraava. Ensi viikon kisat kuiteskin perun ja seuraavankin kisat jätän väliin ja parannan kerrankin jalan kuntoon. Onneksi se ei ilmeisesti ole kovin pahasti sattunut, kun sietää kävelyä. Marraskuussa jatketaan kisailua.
 |
| Tabe tarjoaa mammalle skumpat jokaisesta nollasta |
maanantai 9. syyskuuta 2013
Taistelu piirinmestaruudesta
Osallistuttiin Taben kanssa Helsingin piirinmestaruustaistoihin. Ehkä ei ihan ennakkosuosikkeina eikä sitten myöskään yllätetty ketään. Tai ehkä joku yllättyi: saatiinhan me sentään tulos ekasta startista. Kilpailut käytiin Kivikossa IHAH:n kentällä.
Ensimmäisellä radalla Tabe kulki vielä kohtuullisella vauhdilla. Ei ehkä ihan parhaimmalla, mutta kuiteskin. Jotkut kaarteet olivat kohtuullisen reiluja ja ensimmäinen virhe meille tuli A:n kontaktilta! Enpä huomannut sitä, liekö syynä, että en katsonut koiraa! Olisi pitänyt, sillä tuskinpa Tabe olisi hypännyt niin korkealta, jos olisin ottanut hieman tarkemmin. Toinen vitonen tuli hypyltä. Rima putosi. Aikas yllättävää, Tabe ei yleensä rimoja tiputtele. Liekö syynä sitten kentän pehmeä pinta vai tuliko sille vain kiire? Mistä olen tyytyväinen on se, että saatoin jättää Tabsun suorittamaan puomia yksin, jolloin pääsin ottamaan sivuetäisyyttä. Tabe tuli kyllä sivuun puomilta, mutta otti kuiteskin kontaktin. Tästä olisi ollut hyvä etu, jos vain olisin auttaa sitä kepeillä. Eli keppivirhe oli meidän kolmas virhe.
Toinen rata päätyi sitten hyllylle. Alussa oli mielenkiintoinen vienti kepeille. Yritin törkätä, mutta eihän se meikäläiseltä onnistunut. Eli tätä on harjoiteltava! Hylly meille tuli suoran putken jälkeiseltä hypyltä, kun Tabe päätti mennä vielä uudestaan putkeen. Tämäkin olisi mahdollisesti ollut estettävissä, jos olisin jäänyt hypyn toiselle puolelle. Mutta kun en jäänyt. Rata oli muutenkin vähän tahmea. Liekö syynä ollut lämmin, ellei suorastaan helteinen ilma ja pehmeä kenttä. Sain Taben jopa kiinni loppusuoralla. Tämä ei varmasti ole merkki gasellimaisesta juoksutaidostani! Kyllä se johtui siitä, että Tabe hölkkäsi loppusuoran. Luulin jo, että onpa reppana jumissa. Mimmi kuiteskin tutki Tabsun ja totesi, ettei siinä mitään huolestuttavaa löytynyt. Väsy mikä väsy. Kuumat ilmat eivät ole meidän juttu!
Ensi viikonloppuna sitten kisataan omissa kisoissa. Ovat luvanneet sadetta. No, eipähän sitten läkähdytä.
Ensimmäisellä radalla Tabe kulki vielä kohtuullisella vauhdilla. Ei ehkä ihan parhaimmalla, mutta kuiteskin. Jotkut kaarteet olivat kohtuullisen reiluja ja ensimmäinen virhe meille tuli A:n kontaktilta! Enpä huomannut sitä, liekö syynä, että en katsonut koiraa! Olisi pitänyt, sillä tuskinpa Tabe olisi hypännyt niin korkealta, jos olisin ottanut hieman tarkemmin. Toinen vitonen tuli hypyltä. Rima putosi. Aikas yllättävää, Tabe ei yleensä rimoja tiputtele. Liekö syynä sitten kentän pehmeä pinta vai tuliko sille vain kiire? Mistä olen tyytyväinen on se, että saatoin jättää Tabsun suorittamaan puomia yksin, jolloin pääsin ottamaan sivuetäisyyttä. Tabe tuli kyllä sivuun puomilta, mutta otti kuiteskin kontaktin. Tästä olisi ollut hyvä etu, jos vain olisin auttaa sitä kepeillä. Eli keppivirhe oli meidän kolmas virhe.
Ensi viikonloppuna sitten kisataan omissa kisoissa. Ovat luvanneet sadetta. No, eipähän sitten läkähdytä.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Tanskan valloitus
Käytiin valloittamassa Tanska viime viikonloppuna. Tai no, ainaskin kerättiin koko kuorma tanskalaista desinghuonekaluja, lähinnä siis hyllyjä. Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, olikin jo tapahtunut vaikka mitä. Siis päästä matkustamaan Tanskaan ja vielä sieltä takaisinkin - ei ole ihan yksinkertainen asia.
Tanskan matka oli siintänyt mielessämme jo reilun vuoden ja nyt sitten lopulta sen toteutimme. Kiitos vielä kerran Eve kutsusta! Reissu oli mieliinpainuva, useammassakin mielessä. Päätimme matkustaa Tanskaan elo-syyskuun vaihteessa, koska luvassa oli kaksipäiväiset KV-kisat. Ja todennäköisesti myös muutama muu kilpailu. Joten sinne! Tutustua tanskalaiseen agilityyn ja samalla kyläillä kaverin luona, yhdistetty loma- ja kisamatka.
Päätimme mennä lentäen, ensimmäisen kerran koirien kanssa. Vähän jänskätti, miten meidän pikku rekut selviävät. Mutta noin etukäteen ajatellen, toki puolentoista tunnin lento tuntuu helpommalta kuin laivamatka ja sen päälle vielä ajomatka Ruotsin läpi. Näin siis järkevästi ajateltuna. Tällä hetkellä tosin olen kahden vaiheilla.
Lentomme oli määrä lähteä kello 10:55. Olimme kentällä hyvissä ajoin ja saimme tsekattua itsemme lennolle, samoin koirat. Helppoa kuin heinänteko. Turhaan olin jännittänyt. Virkailija oli kovasti ystävällinen ja avulias. Hyvillä mielin turvatarkastukseen ja sieltä sitten kansainväliselle puolelle. Mentiin Mimmin kanssa nauttimaan lähtöskumpat matkan kunniaksi sekä käytiin vielä ostamassa Evelle shampanjapullo tuliaiseksi. Lento oli aikataulussa ja päästiin koneeseen. Puolentoista tunnin kuluttua Tanskassa. Kyllä ne koirat siellä ruumassa tämän ajan pärjäävät!
Siinä sitten istuttiin ja odotettiin lähtöä. Tuli kuulutus: 'Pikku vikaa polttoaineen syötössä. Vaihdetaan yksi switch ja sitten päästään lähtemään. Noin 15 minuutin kuluttua.' Kännykkäänkin tuli tekstari, jotta myöhässä ollaan. Tuli toinenkin tekstari. Taisi tulla kolmaskin. Kunnes tunnin odottelun jälkeen kapteeni kuulutti, että lento on peruttu! Matkalaukut voi hakea ykkösterminaalista ja sitten vain luukulle selvittämään jatkoa. No, eipä siinä sitten muuta. Noustiin koneesta ja haettiin laukut ja saatiin koiratkin lopulta takaisin. Tästä johtuen oltiin sitten viimeisimpinä pitkässä jonossa, joka hissukseen mateli kohti sitä kuuluisaa palvelutiskiä, missä ratkaistaan, koska tai päästäänkö yleensä ollenkaan matkaan.
Neljä tuntia jonossa, ja lopulta meille ilmotettiin, pääsemme lennolle, joka lähtee kello 20:30. Tai siis kolme ja puoli tuntia, että päästiin luukulle ja luukulla sitten vielä puolisen tuntia odoteltiin, kun jostain syystä SAS:in joku lippuohjelma ei meinannut meitä huolia koneeseen. Tai jotain. Jostain syystä kuiteskin, virkailija hylkäsi meidät siihen seisomaan ja ihmettelemään. Kyselin jo viereiseltä tiskiltä, mihin virkailija katosi. Saiko jo tarpeekseen koko hommasta. En ihmettelisi, ei ollut kiva päivä hälläkään.
Lopulta saimme luovutettua matkalaukut ja sovimme, että tuomme koirat puoli kahdeksaksi turvatarkastukseen. Ja isäntä haki meidät kotiin lepäämään. Matkalla kotiin Mimmi muisti Even tuliaspullon. Se oli siis repussa. Onneksi muisti! Muuten olisin kiikuttanut sen takaisin lentokentälle ja joutunut luovuttamaan turvatarkastuksessa Suomen valtiolle. Joten shamppanja jäi kotiin nautittavaksi jonkin merkittävän tapahtuman kunniaksi. Taben ja minun sertin ? Toivottavasti. Sitten joskus.
Seitsemältä sitten takaisin kentälle. Nyt jo tiesimme tasan tarkkaan, mihin koirat viedään ja mitä sitten tapahtuu, ehdimmepä jopa nauttia uudet lähtöskumpat samalla kun katselimme ikkunasta, kun Tabe ja Riesa pääsivät privaattivaunussa lentokoneeseen.
Aikataulun mukaisesti päästiin mekin koneeseen ja pienenpienen viivästyksen jälkeen saatettiin henkäistä helpotuksesta: oltiin ilmassa ja matkalla kohti Kööpenhaminaa! Lopultakin! Matka sujui ongelmitta, samoin lentokenttämuodollisuudet ja Even vastaantulo olikin jo ihan nappiajoitus! Tämähän alkoi sujua! Oltiin Ölstykkessä vielä saman vuorokauden puolella.
No, vuorokausi ehti kuitenkin vaihtua, ennen kuin päästiin nukkumaan ja aamulla herätyksen piti olla kohtuullisen aikainen, jotta ehtisimme kello 8:20 alkavaan rataantutustumiseen (kaikki päivän rataantutustumiset oli merkitty alkavaksi 8:20). Kuinka ollakaan, nukuimme pommiin ja pikkasen tuli kiirus, että ehdittiin ajoissa kisapaikalle ja ilmoittautumaan ylimääräiselle viralliselle radalle. Kyllä kyllä, kisajärjestäjä oli tullut siihen tulokseen, että yksi virallinen kisa mahtuisi vielä lauantaille, joten pidetäänpä sellainen. Lisäksi järjestäjä oli tehnyt toisen pikku muutoksen kisaohjelmaan: sunnuntaille alunperin ilmoitettu kaikille avoin kilpailu pidetäänkin lauantaina. Joten tiedossa oli siis viisi starttia lauantaina, kaksi sunnuntaina. Jep jep!
Näin ne suunnitelman muuttuvat Tanskanmaalla. Mutta mitä sillä on väliä, ihmiset tulevat paikalle aamulla ja ovat siellä iltaan asti. Kaikilla isot teltat, badenbadenit, piknik-pöydät, eväät. Joo, eväät ilman muuta, sillä paikalla ei ole buffettia. Tai siis oli siellä yksi pariskunta, joka tuborgia siemaillen grillaili hampurilaisia ja hodareita. Ja limuakin sai ostaa mukeittain. Mutta ei siis kahvia puhumattakaan mitään mokkapaloja tai juustosämpylöitä. Mimmi tosin onnistui pummaamaan kupin työntekijöiden kahvia, kun meni tietämättään sitä ostamaan ;) Meidän kahvitermari unohtui lähtötohinoissa keittiöön.
Tunnin odottelun jälkeen sitten alkoivat kisat. Netissä oli etukäteen ollut kisa- ja luokkajärjestys, samoin kisaajien lähtöjärjestys. Mutta kisapaikalla olikin sitten uudet aikataulut, joissa luokkajärjestys saattoikin olla ihan muuta. Samoin lähtöjärjestys. Kisanumeroita ei näkynyt kenelläkään, sillä niitä ei jaettu. Kukaan ei tsekannut, olitko tullut paikalle vai et. Myöskään tuomarinpuhutteluja ei ollut. Rataantutustumisen aika jäi minulle epäselväksi. Aikas pitkä se kuitenkin oli, useimmiten se päättyi sitten, kun viimeinenkin tutustuja siirtyi radan ulkopuolelle. Tosin kyllä tuomari välillä vihelsi pilliin ajan päättymiseksi.
Lähdön tuntumassa sisäänheittäjä istui pöydän ääressä ja plarasi tuomarinsihteerin lipukkeita ja huuteli, kuka lähtee kenenkin jälkeen. Tässä ei enää noudatettu mitään etukäteen määrättyä lähtöjärjestystä vaan sisääheittäjän omaa järjestystä. Kuulutuksissa kerrottiin lähinnä, milloin jommalla kummalla radalla alkoi rataantutustuminen. Tosin ainaskin pari kertaa taisi tämäkin kuulutus jäädä väliin. Mutta joka tapauksessa, mitään tuloksia ei kuulutettu. Eikä tietenkään lähtövuorossa tai radalla olevia. Ilman Eveä oltais kyllä oltu melko hukassa, eikä se aina ollut Evelläkään helppoa ymmärtää, missä mennään.
Mutta jokaiselle radalle päästiin tutustumaan ja jokainen rata päästiin myös suorittamaan. Kisat käytiin ruohokentällä ja ympärillä oli hehtaaritolkulla lisää ruohokenttää. Sekä korkea mäki, jonka kerran kävin kiipeämässä ihan kunnon vuoksi. Lisäksi lähistöllä oli hevosia ja lehmiä laitumella. Hieno kisapaikka kerrakseen!
Radat olivat mukavia, haastaviakin. Tulokset eivät päätä huimanneet. Siis me Taben kanssa juostiin seitsemän rataa hyllylle. Mimmi ja Riesa sentään saivat muutaman tuloksenkin, viimeisellä radalla Tanskan agilityvalion arvo kaatui keppivirheeseen. Kyllä oli pienestä kii! Meillä Taben kanssa kepit tuottivat muutamalla radalla ongelmia. Mutta hyviä pätkiäkin oli. On se vaan kumma, kun aina onnistun jotenkin radan sössimään! Katson peiliin ja myönnän, että useimmiten sieltä vastaantuijottaa virheen tekijä. Näin se vaan menee, valitettavasti. Mutta hauskaahan meillä oli, kuten yleensä.
Ekinokokkoosilääkityksen antaminen oli myös oma ohjelmanumeronsa. Etukäteen olimme sopineet Even kanssa, että viemme koirat eläinlääkärille suoraan lentoasemalta. Eve oli varannut ajan ja vielä vara-ajankin, jos kone olisi myöhässä. Mutta kun kävi ilmi, että emme ehtisi lääkärille, ostimme lääkkeen lentoaseman apteekista ja Eve sopi kisajärjestäjän kanssa, että siellä eläinlääkäri antaisi lääkkeen koirille. Olihan kyse kuitenkin KV-kisasta. Lauantaina kävi sitten kuitenkin ilmi, ettei mitään eläinlääkäriä ollut kisapaikalla. Tai ainaskaan kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Joten eikun varaaman päivystyksestä. Ilmoittivat hinnaksi noin tuhat kruunua eli noin 135 euroa. Siis siitä, että katsoo, kun syötän koiralle tabletin ja sitten leimaa ja allekirjoittaa passin. Aikas hintavaa.
Sitten alkoi metsästys, josko joku tuntisi jonkun, joka tuntisi jonkun, joka voisi allekirjoittaa passin. Saimme tiedon eläinlääkäriasemasta, missä lupautuivat todistamaan pillerinnielemisen 85 euroon. Sinne siis! Ja muutaman eksymisen jälkeen löydettiin paikka. Nyt sitten uskallettaisi palata kotiin ilman pelkoa, että koirat jäisivät karanteeniin tai jotain. No, eihän niitä tälläkään kertaa kukaan tsekannut!
Kaksi piiiitkää kisapäivää ja maanantaina oli kotiinpaluun aika. Iltapäivälennolla. Heti aamutuimaan kuiteskin netissä näkyi uutinen, että Kastrupin lentokentällä oli turvatarkastajat lakossa. Lentoja peruttiin ja lentokenttä pursusi matkustajia. Alkoi tuntua uhkaavalta, että kotiinpaluumme siirtyisi. Soitin jo kotiin, että tullaan, jos päästään. Soitin myös SAS:n palveluu, josko saisimme vaihdettua lentomme Malmöstä lähtevään. Virkailija kuiteskin vakuutti, että meidän lento lähtee aikataulun mukaan. Niin varmaan, mutta olisiko kyydissä yhtään matkustajaa? Otimme riskin ja jätimme vaihtoehtosuunnitelmat tulevaisuuteen.
Lentokentälle lähdimme hyvissä ajoissa arvellen, että siellä saattaa olla ruuhkaa. Ja olihan siellä. Melkoiset jonot sekä dropitiin että tsekkaukseen. Virkailija kehotti meitä tekemään tsekkaus automaatilla. Juu, ei onnistunut, vaan käski ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Joten jonoon vaan. Eve meni matkalaukkujen kanssa yhteen jonoon, minä matkalippujen kanssa toiseen ja Mimmi ja Fiona jäivät koirien kanssa sivummalle odottamaan. Aika kului ja lähtö läheni, mutta lippujono lyheni tuskastuttavan hitaasti. Kuulin huhuna, että meillä saattaisi olla mahdollisuus etuilla, sillä emme tarvinneet uudelleenreititystä tai bookausta. Joten panin Mimmin asialle, jotta hakisi jostain virkailijan, joka auttaisi meitä jonossa eteenpäin nopeammin. No, Mimmi löysi nuoren miehen, jonka sai uskomaan, että meillä alkoi olla kiirus. Niinkuin olikin. Pääsimme jonon ohi omalle tiskille, missä sitten hoituivat niin matkalaukut kuin tsekkauksetkin. Koiratkin saatiin turvatarkastettua sujuvasti. Eikun turvatarkastuksen läpi ja lähes suoraan koneeseen. Ei ehditty mitään tuliaisia hankkimaan. Mutta kotiin päästiin aikataulun mukaisesti, samoin koirat.
Olipa reissu! Paljon jännitystä, mielenkiintoisia kisajärjestelyjä, kisaratoja ilman mainittavampaa menestystä, mutta näin jälkeen päin ihan kiva reissu. Koskas lähtis uudelleen?
Tanskan matka oli siintänyt mielessämme jo reilun vuoden ja nyt sitten lopulta sen toteutimme. Kiitos vielä kerran Eve kutsusta! Reissu oli mieliinpainuva, useammassakin mielessä. Päätimme matkustaa Tanskaan elo-syyskuun vaihteessa, koska luvassa oli kaksipäiväiset KV-kisat. Ja todennäköisesti myös muutama muu kilpailu. Joten sinne! Tutustua tanskalaiseen agilityyn ja samalla kyläillä kaverin luona, yhdistetty loma- ja kisamatka.
Päätimme mennä lentäen, ensimmäisen kerran koirien kanssa. Vähän jänskätti, miten meidän pikku rekut selviävät. Mutta noin etukäteen ajatellen, toki puolentoista tunnin lento tuntuu helpommalta kuin laivamatka ja sen päälle vielä ajomatka Ruotsin läpi. Näin siis järkevästi ajateltuna. Tällä hetkellä tosin olen kahden vaiheilla.
Lentomme oli määrä lähteä kello 10:55. Olimme kentällä hyvissä ajoin ja saimme tsekattua itsemme lennolle, samoin koirat. Helppoa kuin heinänteko. Turhaan olin jännittänyt. Virkailija oli kovasti ystävällinen ja avulias. Hyvillä mielin turvatarkastukseen ja sieltä sitten kansainväliselle puolelle. Mentiin Mimmin kanssa nauttimaan lähtöskumpat matkan kunniaksi sekä käytiin vielä ostamassa Evelle shampanjapullo tuliaiseksi. Lento oli aikataulussa ja päästiin koneeseen. Puolentoista tunnin kuluttua Tanskassa. Kyllä ne koirat siellä ruumassa tämän ajan pärjäävät!
Siinä sitten istuttiin ja odotettiin lähtöä. Tuli kuulutus: 'Pikku vikaa polttoaineen syötössä. Vaihdetaan yksi switch ja sitten päästään lähtemään. Noin 15 minuutin kuluttua.' Kännykkäänkin tuli tekstari, jotta myöhässä ollaan. Tuli toinenkin tekstari. Taisi tulla kolmaskin. Kunnes tunnin odottelun jälkeen kapteeni kuulutti, että lento on peruttu! Matkalaukut voi hakea ykkösterminaalista ja sitten vain luukulle selvittämään jatkoa. No, eipä siinä sitten muuta. Noustiin koneesta ja haettiin laukut ja saatiin koiratkin lopulta takaisin. Tästä johtuen oltiin sitten viimeisimpinä pitkässä jonossa, joka hissukseen mateli kohti sitä kuuluisaa palvelutiskiä, missä ratkaistaan, koska tai päästäänkö yleensä ollenkaan matkaan.
Neljä tuntia jonossa, ja lopulta meille ilmotettiin, pääsemme lennolle, joka lähtee kello 20:30. Tai siis kolme ja puoli tuntia, että päästiin luukulle ja luukulla sitten vielä puolisen tuntia odoteltiin, kun jostain syystä SAS:in joku lippuohjelma ei meinannut meitä huolia koneeseen. Tai jotain. Jostain syystä kuiteskin, virkailija hylkäsi meidät siihen seisomaan ja ihmettelemään. Kyselin jo viereiseltä tiskiltä, mihin virkailija katosi. Saiko jo tarpeekseen koko hommasta. En ihmettelisi, ei ollut kiva päivä hälläkään.
Lopulta saimme luovutettua matkalaukut ja sovimme, että tuomme koirat puoli kahdeksaksi turvatarkastukseen. Ja isäntä haki meidät kotiin lepäämään. Matkalla kotiin Mimmi muisti Even tuliaspullon. Se oli siis repussa. Onneksi muisti! Muuten olisin kiikuttanut sen takaisin lentokentälle ja joutunut luovuttamaan turvatarkastuksessa Suomen valtiolle. Joten shamppanja jäi kotiin nautittavaksi jonkin merkittävän tapahtuman kunniaksi. Taben ja minun sertin ? Toivottavasti. Sitten joskus.
Seitsemältä sitten takaisin kentälle. Nyt jo tiesimme tasan tarkkaan, mihin koirat viedään ja mitä sitten tapahtuu, ehdimmepä jopa nauttia uudet lähtöskumpat samalla kun katselimme ikkunasta, kun Tabe ja Riesa pääsivät privaattivaunussa lentokoneeseen.
No, vuorokausi ehti kuitenkin vaihtua, ennen kuin päästiin nukkumaan ja aamulla herätyksen piti olla kohtuullisen aikainen, jotta ehtisimme kello 8:20 alkavaan rataantutustumiseen (kaikki päivän rataantutustumiset oli merkitty alkavaksi 8:20). Kuinka ollakaan, nukuimme pommiin ja pikkasen tuli kiirus, että ehdittiin ajoissa kisapaikalle ja ilmoittautumaan ylimääräiselle viralliselle radalle. Kyllä kyllä, kisajärjestäjä oli tullut siihen tulokseen, että yksi virallinen kisa mahtuisi vielä lauantaille, joten pidetäänpä sellainen. Lisäksi järjestäjä oli tehnyt toisen pikku muutoksen kisaohjelmaan: sunnuntaille alunperin ilmoitettu kaikille avoin kilpailu pidetäänkin lauantaina. Joten tiedossa oli siis viisi starttia lauantaina, kaksi sunnuntaina. Jep jep!
Näin ne suunnitelman muuttuvat Tanskanmaalla. Mutta mitä sillä on väliä, ihmiset tulevat paikalle aamulla ja ovat siellä iltaan asti. Kaikilla isot teltat, badenbadenit, piknik-pöydät, eväät. Joo, eväät ilman muuta, sillä paikalla ei ole buffettia. Tai siis oli siellä yksi pariskunta, joka tuborgia siemaillen grillaili hampurilaisia ja hodareita. Ja limuakin sai ostaa mukeittain. Mutta ei siis kahvia puhumattakaan mitään mokkapaloja tai juustosämpylöitä. Mimmi tosin onnistui pummaamaan kupin työntekijöiden kahvia, kun meni tietämättään sitä ostamaan ;) Meidän kahvitermari unohtui lähtötohinoissa keittiöön.
Tunnin odottelun jälkeen sitten alkoivat kisat. Netissä oli etukäteen ollut kisa- ja luokkajärjestys, samoin kisaajien lähtöjärjestys. Mutta kisapaikalla olikin sitten uudet aikataulut, joissa luokkajärjestys saattoikin olla ihan muuta. Samoin lähtöjärjestys. Kisanumeroita ei näkynyt kenelläkään, sillä niitä ei jaettu. Kukaan ei tsekannut, olitko tullut paikalle vai et. Myöskään tuomarinpuhutteluja ei ollut. Rataantutustumisen aika jäi minulle epäselväksi. Aikas pitkä se kuitenkin oli, useimmiten se päättyi sitten, kun viimeinenkin tutustuja siirtyi radan ulkopuolelle. Tosin kyllä tuomari välillä vihelsi pilliin ajan päättymiseksi.
Lähdön tuntumassa sisäänheittäjä istui pöydän ääressä ja plarasi tuomarinsihteerin lipukkeita ja huuteli, kuka lähtee kenenkin jälkeen. Tässä ei enää noudatettu mitään etukäteen määrättyä lähtöjärjestystä vaan sisääheittäjän omaa järjestystä. Kuulutuksissa kerrottiin lähinnä, milloin jommalla kummalla radalla alkoi rataantutustuminen. Tosin ainaskin pari kertaa taisi tämäkin kuulutus jäädä väliin. Mutta joka tapauksessa, mitään tuloksia ei kuulutettu. Eikä tietenkään lähtövuorossa tai radalla olevia. Ilman Eveä oltais kyllä oltu melko hukassa, eikä se aina ollut Evelläkään helppoa ymmärtää, missä mennään.
Mutta jokaiselle radalle päästiin tutustumaan ja jokainen rata päästiin myös suorittamaan. Kisat käytiin ruohokentällä ja ympärillä oli hehtaaritolkulla lisää ruohokenttää. Sekä korkea mäki, jonka kerran kävin kiipeämässä ihan kunnon vuoksi. Lisäksi lähistöllä oli hevosia ja lehmiä laitumella. Hieno kisapaikka kerrakseen!
Radat olivat mukavia, haastaviakin. Tulokset eivät päätä huimanneet. Siis me Taben kanssa juostiin seitsemän rataa hyllylle. Mimmi ja Riesa sentään saivat muutaman tuloksenkin, viimeisellä radalla Tanskan agilityvalion arvo kaatui keppivirheeseen. Kyllä oli pienestä kii! Meillä Taben kanssa kepit tuottivat muutamalla radalla ongelmia. Mutta hyviä pätkiäkin oli. On se vaan kumma, kun aina onnistun jotenkin radan sössimään! Katson peiliin ja myönnän, että useimmiten sieltä vastaantuijottaa virheen tekijä. Näin se vaan menee, valitettavasti. Mutta hauskaahan meillä oli, kuten yleensä.
 |
| Fiona ja Mimmi retkitunnelmissa |
Ekinokokkoosilääkityksen antaminen oli myös oma ohjelmanumeronsa. Etukäteen olimme sopineet Even kanssa, että viemme koirat eläinlääkärille suoraan lentoasemalta. Eve oli varannut ajan ja vielä vara-ajankin, jos kone olisi myöhässä. Mutta kun kävi ilmi, että emme ehtisi lääkärille, ostimme lääkkeen lentoaseman apteekista ja Eve sopi kisajärjestäjän kanssa, että siellä eläinlääkäri antaisi lääkkeen koirille. Olihan kyse kuitenkin KV-kisasta. Lauantaina kävi sitten kuitenkin ilmi, ettei mitään eläinlääkäriä ollut kisapaikalla. Tai ainaskaan kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Joten eikun varaaman päivystyksestä. Ilmoittivat hinnaksi noin tuhat kruunua eli noin 135 euroa. Siis siitä, että katsoo, kun syötän koiralle tabletin ja sitten leimaa ja allekirjoittaa passin. Aikas hintavaa.
Sitten alkoi metsästys, josko joku tuntisi jonkun, joka tuntisi jonkun, joka voisi allekirjoittaa passin. Saimme tiedon eläinlääkäriasemasta, missä lupautuivat todistamaan pillerinnielemisen 85 euroon. Sinne siis! Ja muutaman eksymisen jälkeen löydettiin paikka. Nyt sitten uskallettaisi palata kotiin ilman pelkoa, että koirat jäisivät karanteeniin tai jotain. No, eihän niitä tälläkään kertaa kukaan tsekannut!
 |
| Tabe keskittyy |
Kaksi piiiitkää kisapäivää ja maanantaina oli kotiinpaluun aika. Iltapäivälennolla. Heti aamutuimaan kuiteskin netissä näkyi uutinen, että Kastrupin lentokentällä oli turvatarkastajat lakossa. Lentoja peruttiin ja lentokenttä pursusi matkustajia. Alkoi tuntua uhkaavalta, että kotiinpaluumme siirtyisi. Soitin jo kotiin, että tullaan, jos päästään. Soitin myös SAS:n palveluu, josko saisimme vaihdettua lentomme Malmöstä lähtevään. Virkailija kuiteskin vakuutti, että meidän lento lähtee aikataulun mukaan. Niin varmaan, mutta olisiko kyydissä yhtään matkustajaa? Otimme riskin ja jätimme vaihtoehtosuunnitelmat tulevaisuuteen.
Lentokentälle lähdimme hyvissä ajoissa arvellen, että siellä saattaa olla ruuhkaa. Ja olihan siellä. Melkoiset jonot sekä dropitiin että tsekkaukseen. Virkailija kehotti meitä tekemään tsekkaus automaatilla. Juu, ei onnistunut, vaan käski ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Joten jonoon vaan. Eve meni matkalaukkujen kanssa yhteen jonoon, minä matkalippujen kanssa toiseen ja Mimmi ja Fiona jäivät koirien kanssa sivummalle odottamaan. Aika kului ja lähtö läheni, mutta lippujono lyheni tuskastuttavan hitaasti. Kuulin huhuna, että meillä saattaisi olla mahdollisuus etuilla, sillä emme tarvinneet uudelleenreititystä tai bookausta. Joten panin Mimmin asialle, jotta hakisi jostain virkailijan, joka auttaisi meitä jonossa eteenpäin nopeammin. No, Mimmi löysi nuoren miehen, jonka sai uskomaan, että meillä alkoi olla kiirus. Niinkuin olikin. Pääsimme jonon ohi omalle tiskille, missä sitten hoituivat niin matkalaukut kuin tsekkauksetkin. Koiratkin saatiin turvatarkastettua sujuvasti. Eikun turvatarkastuksen läpi ja lähes suoraan koneeseen. Ei ehditty mitään tuliaisia hankkimaan. Mutta kotiin päästiin aikataulun mukaisesti, samoin koirat.
Olipa reissu! Paljon jännitystä, mielenkiintoisia kisajärjestelyjä, kisaratoja ilman mainittavampaa menestystä, mutta näin jälkeen päin ihan kiva reissu. Koskas lähtis uudelleen?
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Pyörähdettiinpä Lohjalla
Lauantaina mökillä aikainen herätys, ensimmäinen rataantutustuminen Lohjalla jo kello 7.50. Eihän tuo meikäläiselle nyt niin ongelmallista ole, herätys varttia vaille kuusi. Tai siis olin asettanut kännykän herättämään tuolloin, mutta turhaan. Heräsin jo puolelta ilman herätystä. Virkeänä ja innokkaana. Samaa ei voi sanoa Tabesta, jonka jouduin kaivamaan petivaatteiden joukosta. Toki se oli käynyt aamupalan nauttimassa, mutta luikahti saman tien sänkyyn minun kerätessä tavaroita. Mutta ei auta, lähdettävä oli kun mamma niin tahtoi.
Olivat luvanneet sadetta lauantaiksi, mutta ainakin meillä oli vielä ihan hyvät kelit. Poutapilvistä ja lämpötila parissakymmenessä. Henri Luomala oli tehnyt mukavat radat. Niissä ei periaatteessa olisi pitänyt olla meille mitään erityisen vaikeaa. Mutta onnistuinhan minä tapani mukaan hyllyt niistä keräämään. Minä nimenomaan, Tabe oli kiltti ja kuuliainen.
Ensimmäisenä oli agirata. Alku sujui ongelmitta. Tabella mukava vauhti ja itselläni tunne, että ollaan samalla radalla. Itse asiassa tuntui todella mukavalta. Asenne oli kohdalla, kerrankin. Ehkä syynä oli viime viikkojen kuntokuuri. Alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että ehdin jopa ohjata radalla enkä pelkästään epätoivoisesti yritä keretä paikasta toiseen. En tiedä, näkyykö se vielä radalla, mutta tuntuu ainaskin, että liikkumiseni olisi parantunut.
Hylly meille tuli keinun jälkeisen hypyn jälkeen, kun ohjasin Taben putken väärään päähän. Olin ajatellut sokkaria putken jälkeen, mutta jo Taben mennessä putkeen tajusin, etten ehdi Taben edelle, joten tein takaaleikkauksen keinulle. Hyppy meni vielä oikein, mutta sen verran olin jäljessä käännöksessäni, että suuntani oli putken väärä pää. Harmittava juttu, mutta saatiin sentään tehdä rata loppuun, kun hylly tuli loppusuoran alussa. Jos nyt jotain positiivista hyllystä löytää.
Hyppäri oli sitten niin täydellisesti omaa mokaani, kuin vain voi olla:
Alun lähtösuora ja sen jälkeinen käännös, välistäveto ja kepeille meno sujui hienosti. Mutta sitten tein jotain, mitä ei todellakaan pitäisi enää radalla tehdä: olin rataantutustuessani päättänyt jäädä putken jälkeisen hypyn putken puolelle, mutta putkea edeltävällä hypyllä sitten aloinkin pohtia, josko sittenkin lähettäisin Taben hypyltä putkeen ja menisin itse sitä vastaanottamaan hypyn taakse. Tätä pohtiessani unohdin sitten ohjata Tabea putkeen, jolloin olin ilmeisesti jo lähtenyt siirtymään hyppyä kohden vieden samalla Taben putken väärään päähän! Pikkuisenko olin vihainen itselleni! Näin ei vaan pitäisi tehdä!
On se vaan niin kumma, että osaan sabotoida meidän nollat kerta toisensa jälkeen! Ratojen jälkeen olo oli taas hieman kaksijakoinen: olin tyytyväinen Tabeen, omaan liikkumiseeni ja jaksamiseeni mutta samalla harmitti varsinkin hyppärin hölmöily. Koskahan kaikki natsaisi lopultakin kohdalleen. Sitä odotellessa.
Olivat luvanneet sadetta lauantaiksi, mutta ainakin meillä oli vielä ihan hyvät kelit. Poutapilvistä ja lämpötila parissakymmenessä. Henri Luomala oli tehnyt mukavat radat. Niissä ei periaatteessa olisi pitänyt olla meille mitään erityisen vaikeaa. Mutta onnistuinhan minä tapani mukaan hyllyt niistä keräämään. Minä nimenomaan, Tabe oli kiltti ja kuuliainen.
Ensimmäisenä oli agirata. Alku sujui ongelmitta. Tabella mukava vauhti ja itselläni tunne, että ollaan samalla radalla. Itse asiassa tuntui todella mukavalta. Asenne oli kohdalla, kerrankin. Ehkä syynä oli viime viikkojen kuntokuuri. Alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että ehdin jopa ohjata radalla enkä pelkästään epätoivoisesti yritä keretä paikasta toiseen. En tiedä, näkyykö se vielä radalla, mutta tuntuu ainaskin, että liikkumiseni olisi parantunut.
Hyppäri oli sitten niin täydellisesti omaa mokaani, kuin vain voi olla:
Alun lähtösuora ja sen jälkeinen käännös, välistäveto ja kepeille meno sujui hienosti. Mutta sitten tein jotain, mitä ei todellakaan pitäisi enää radalla tehdä: olin rataantutustuessani päättänyt jäädä putken jälkeisen hypyn putken puolelle, mutta putkea edeltävällä hypyllä sitten aloinkin pohtia, josko sittenkin lähettäisin Taben hypyltä putkeen ja menisin itse sitä vastaanottamaan hypyn taakse. Tätä pohtiessani unohdin sitten ohjata Tabea putkeen, jolloin olin ilmeisesti jo lähtenyt siirtymään hyppyä kohden vieden samalla Taben putken väärään päähän! Pikkuisenko olin vihainen itselleni! Näin ei vaan pitäisi tehdä!
On se vaan niin kumma, että osaan sabotoida meidän nollat kerta toisensa jälkeen! Ratojen jälkeen olo oli taas hieman kaksijakoinen: olin tyytyväinen Tabeen, omaan liikkumiseeni ja jaksamiseeni mutta samalla harmitti varsinkin hyppärin hölmöily. Koskahan kaikki natsaisi lopultakin kohdalleen. Sitä odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)