No lopultakin

Vuoden toinen nolla, nyt se on totta! En ees kehtaa laskea, kuinka monta starttia tää on vaatinut. Muutaman kerran on ollut aika lähellä, mutta aika usein ollaan menty metsään niin että rytissyt. Usko itseeni on ollut koetuksella. Ja jos totta puhuu, viime aikoina jo kadoksissakin. Ja Uskon kaveri Toivokin jo ehti kadota.

Mutta siis eilen Liedossa se siis tapahtui! Olin ilmonnut meidät kolmelle radalle, ihan Mimmin seuraksi. Tarkoitus oli mennä yhdessä mökiltä Lietoon. Mökki kun on lähes puolessa välissä matkaa. Saa yhdistettyä mökkeilyn ja kisailun samalle viikonlopulle. Mutta kuinkas kävikään, Mimmi jäi mökille parantelemaan flunssaansa ja me lähdettiin Taben kanssa kahdestaan reissuun.

 Lähtö kello seitsemän ja ulkona vielä lähes pilkkosen pimeää. Ja aikas viiletäkin. Vähän jo kaipailin kisapaikalla pitkiä kalsareita. Vähän oli jännittäväkin reissu johtuen aamusumun ja erittäin kiemuraisen soratien yhdistelmästä. Mutta perille päästiin ihan turvallisesti.

Tuomarina tällä kertaa oli Pertti Siimes. Radat olivat mukavia ja ihan meidänkin mentäviä. Mutta mutta! Ensimmäisellä radalla Tabe yllätyksekseni otti kiellon juoksemalla A:n alittavan putken ja A:n välistä, ja korjauksen jälkeen A:n sijasta sitten putkeen. Ensimmäinen virhe johtui ohjauksesta, mutta sitä seurannut hylky oli kylläkin ihan Taben oma juttu! Joten rata päättyi sylikyytiin ja häkkiin.

Toisella radalla Tabe olikin sitten erittäin kuuliainen koira. Sössin radan viemälle Taben ylimääräiselle hypylle kohdassa, joka oli jo rataantutustuessani jäänyt vähän epäselväksi minulle. En ollut ihan varma, miten kohdan ohjaisin ja niin siinä sitten kävi, että ohjasin eri tavalla, kuin olin suunnitellut. Ei siinä mitään, Tabe kulki hienosti ja kohta onnistui hyvin, mutta itse olinkin sitten sijoittunut ihan eri kohtaan kuin tutustumisessa ja huomasinkin vieväni Tabea väärälle esteelle. Liian myöhään. Joten HYL oli sitten siinä. Sinänsä hieno rata, kontaktit olivat kohdallaan ja vauhti Tabella hyvä.

Pikkaisenko harmitti! Taas tuli sössittyä! Rämmin itsesäälissä eikä tippakaan ollut kaukana. Harvoin oon ollut niiiiiin pettynyt, kuin olin tämän radan jälkeen. Läksin Taben kanssa jäähdyttelylenkille ja surkuttelin omaa huonouttani. Samalla kuiteskin mielessä oli, että tää täytyy nollata ja alkaa keskittyä seuraavaan rataan. Siinä kävellessä satuin vilkaisemaan siniselle taivaalle ja näin, kuinka haukka yritti pyydystää pulua. Ei onnistunut sekään. Pulu pääsi sillä kertaa karkuun. Oliko tää joku merkki vaiko ei, mutta sain kiskaistua itseni pahimmasta alhosta.

 Vein Taben autoon ja kävin itse etupenkille istumaan. Tein pienen rentoutusharjoituksen ja päätin, että nyt mennään sitten tosissamme. Unohdan epäonnistuneet radat. Myös ne kaikki edelliset. Keskityn vain tähän tulevaan hyppäriin. Hyvällä mielellä  lähdettiin hyppärille. Pidin mielessäni viime treeneissä saamani ohjeet: valssaa enemmän, luota itseesi, luota Tabeen.  Lähdettiin hyvällä fiiliksellä radalle, alku sujui hyvin, tein valsseja, kepit meni hienosti, ehdin hyvin ensimmäisen putken jälkeiselle hypylle ja silloin napsahti. Reidessä!

 Ei oo totta! Nolla alla ja jalka pettää! Sen verran adrenaliinihöyryissä ilmeisesti, että kivusta huolimatta jatkoin rataa. Loppusuoralla sitten olin kyllä jo aikas lailla jäljessä, Tabe otti kiepin ennen tokavikaa hyppyä, mutta kuiteskin riittävän kaukana siitä, joten ei saatu kieltoa. Toki Tabenkin vauhti hiipui sitä myöten kuin jäin jälkeen, mutta päästiin aikaan ja saatiin NOLLA! Ja taas oli tippa lähellä!

Että ihminen voi olla onnellinen nollasta! Vähän nolottaakin. Mutta niin harvinaista herkkua se meille on. Saas nähdä, koska saadaan seuraava. Ensi viikon kisat kuiteskin perun ja seuraavankin kisat jätän väliin ja parannan kerrankin jalan kuntoon. Onneksi se ei ilmeisesti ole kovin pahasti sattunut, kun sietää  kävelyä. Marraskuussa jatketaan kisailua.

Tabe tarjoaa mammalle skumpat jokaisesta nollasta