Agia ja vielä vähän agia

Helmikuun viikonloput ovat olleet  agilitypainotteisia ja kuun viimeisenäkin   on tarkoitus kilpailla, jos vaan  tällä hetkellä ympärillä vellovat taudit eivät kaada petiin. Toivottavasti eivät. Helmikuun ensimmäiset kisat olivat oman seuran helmikisat. Startteja molempina päivinä viitisensataa! Huh! Siinä sitä oli urakkaa! Perjantai-iltana käytiin roudaamassa kisatavarat halliin sekä rakentamassa kisakentät. Puolen yön aikana kotona ja herätys viiden kieppeissä. Takaisin hallille seitsemään mennessä ja kisat alkoivat kahdeksalta.

Lauantaipäivä pysyttiin hienosti aikataulussa ja päivän viimeinen luokka alkoi juuri silloin kun pitikin! Päivä oli pitkä, kotiin pääsin lähtemään kymmenen-yhdentoista aikaan. Sen verran olin päästäni pyörällä, että onnistuin parkkipaikalta lähtiessäni törmäämään takanani olleeseen autoon. Ei tullut edes mieleen, että siellä olisi mitään varottavaa, mutta näin vaan oli! Siinä sitten tarkastamaan, oliko autoissa jälkiä. Ei onneksi ollut. Kotiin päästyäni vilkaisin auton takapuskuria ja kyllä siellä sittenkin oli selvät naarmut. "Pikku juttu, pintanaarmu" yritin vähätellä isännälle. No, pikkaisen nolotti, kun en ollut ottanut törmäämääni auton rekkaria muistiin, mutta kun en siinä silloin mitään jälkiä huomannut. Onneksi on FB! Laitoin statukseeni tunnustuksen tekosistani aatellen, että kyllä joku varmaan tietää jonkun joka tietää asiasta jotain.

Näinhän siinä sitten kävikin, että sain tietää auton omistajan ja lähetin hänelle sähköpostitunnustuksen. Onnekseni ei toiseen autoon ollut tullut merkkejä kohtaamisesta, joten nyt sitten pitää saada oma auto meikkaukseen. Onneksi ei siihenkään mitään lommoja tullut.

Huonosti nukutun yön jälkeen silmät ristissä seitsemäksi takaisin hallille. Nyt oli vuorossa ykkös- ja kakkosluokkalaiset. Kisat pidettiin kahdella kentällä yhtäaikaa, jotta päivästä ei tulisi ihan yhtä pitkää kuin lauantaina. Ihmisillä kuiteskin työpäivä seuraavana päivänä ja halli piti vielä saada normaaliin treenikuntoon.Myös sunnuntaina kisat sujuivat sutjakkaasti ja aikataulun mukaisesti. Kyllä täytyy vähän pörhistella, olivathan ne minun laskemiani. Mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että kyllä noiden aikataulujen laskeminen on aika henkimaailman juttu. Välillä onnistuu, välillä ei niinkään hyvin.

Viikon kuluttua päästiin sitten Taben kanssa kokeilemaan, miten meillä  agility sujuu. No, ei sujunut, ei. Ensimmäinen rata oli kohtalaisen hyvä, mitä nyt rytmitys pielessä ja onnistuin saamaan kiellon  ja hetkeä myöhemmin sitten hylkäännyimme putken väärästä päästä. Toinen rata oli vielä surkeampi, hylly tuli jo kolmannella esteellä, kun olin sijoittunut ihan muuhun kuin olin etukäteen ajatellut. Sitten sain pienen puhuttelun ja tsemppauksen kanssakisaajaltani. Enemmän jämäkkyyttä ohjaukseen ja asennetta peliin. No, siinä sitä sitten mentiin prkle mielessä hyppärille. Ja menihän tuo paremmin, tulos saatiin ja rata tuntui hyvältä. Pientä viiltoa vaan noissa ohjauskuvioissa.  Ja Tabehan on pätevä, ei siitä mihinkään pääse. Vaatisi vaan parempaa ohjaamista.

Eilen käytiin Masalassa kokeilemassa, josko sujuisi paremmin. Nyt olin päättänyt, että asenteesta ei ole kiinni meidän radat. Ensimmäinen rata sujuikin ihan kivasti, ei tullut hyllyä joskaan ei nollaakaan. Vitonen tuli ensimmäisestä rimasta, joka putosi. En edes huomannut sitä. Tabehan ei pahemmin rimoja pudottele. Liekö syynä ollut erilainen pohja? Koko talvi kun ollaan treenattu ja kisattu keinonurmella ja nyt oli pitkästä aikaa hiekka alla. Toinen vitonen tuli sitten kiellosta, kun vedin Tabea liikaa sivuun pelätessäni edessä olevaa hyppyä. Kuuliainen koira, ei voi muuta sanoa.

Toinen rata oli sitten täyttä kaaosta. Tabe pelästyi kuplahallin puhallinta ja keskittyminen oli vähän sitä ja tätä. Suoranaista kaahotusta. Keppejä ei meinannut löytyä, vääriä esteitä kylläkin ja puomillakin meinasi kääntyä ympäri. Otin syliin ja kannoin ulos. Näytti ehkä vanhalta taabetukselta, mutta kyllä minä ohjaajana tunsin, että reppana oli paniikissa.

Kolmannelle radalle mentäessä odottelin kauempana puhaltimista ja vasta vähän ennen omaa vuoroa mentiin lähtöalueelle, joka sijaitsi aika lähellä näitä mörkövehkeitä. Aiemmin kenttä on ollut hallin toisessa päässä kaukana puhaltimista, joten ei ne ennen ole meitä häirinneet. Nyt sitten lähdössä katselin toista ilmapussia ja jännitin, ehtiikö possahtaa. Ei onneksi ehtinyt ja meno olikin sitten ihan toisenlaista. Hylky tuli radan puolen välin jälkeen, kun Tabe hyppäsi takaakierrettävän hypyn edestä. Myöhässä kun olin, vaikka hyvin olisin ehtinyt, jos olisin malttanut jättää Tabsun suorittamaan putkea itsekseen. Mutta mistä olen erityisen tyytyväinen, on radan kepit. Sinne tultiin melko vauhdilla suoraan ysikympistä. Aattelin ettei Tabe sillä vauhdilla onnistu taipumaan toiseen väliin, mutta kylläpä onnistui! Että tuntui hyvältä! Hyvällä mielin siis ensi viikon koitoksiin Janakkalaan. Jospa sieltä otettais vaihteeksi nollakin. Uskotaan näin! Asenteella!