Kesä meni aluksi palellen sitten hikoillen.Ja lähes ilman agiliitoa! Ei SM-kisoja, ei karsintojen katselua, ei edes Agirotua tänä vuonna. Ensimmäisen kerran sitten ties koska. Treenitkin loppuivat juhannuksen alla . Viimeisen kisastartin otin vappupäivänä Kirkkiksellä ja kerran oltiin Tammisaaressa epiksissä vähän kokeilemassa. Oli vaan niin turkasen kuuma ja Tabe oli ensimmäisen radan jälkeen jo niin läkähdyksissä, että pelkäsin lämpöhalvausta. Ei sellaista tullut, onneksi, vaikka toinen ratakin juostiin. Oisin voinut jättää väliin. Heinäkuun lopuksi olin ilmoittautunut Lohjalle, mutta ne jätin väliin juuri helteen vuoksi. Mielummin mökillä meren ääressä kuin kuumassa (?) hallissa.
Nyt sitten pikkuhiljaa heräilemme agilityhorroksesta. Ollaan käyty kolmissa treeneissä ja olen ollut tosi tyytyväinen etenkin Tabeen, jonniin verran itseenikin. Radat ovat sujuneet ihan mukavasti, pieniä virheitä on tullut, mutta niinhän sitä kuuluukin tulla, kun treenataan. Mitä sitä treenais, jos kaikki sujuis kuin tanssi?
Toci on saanut elää villiä lapsuutta. Muutaman kerran putki teki ennen agitaukoa. Ei muuta. Paikallaoloa ollaan harjoiteltu, vähän naksuakin. Mutta ihan tarkoituksella olen jättänty treenit myöhempään. Antaa tytön nauttia pentuiästä, kyllä sitä ehtii myöhemminkin. Lokakuussa aloitetaan sitten penturyhmässä.
Oman kunnon kohotus alkoi kesällä ihan hyvään tahtiin kunnes helteet iskivät. Sitten alkoi vaivata kantapää. Nyt kuitenkin lähdin mukaan Kuntoremonttiin, jonka haasteena on saada tämä täti liikkumaan agikentillä gasellin lailla. Saas nähdä, mitä tapahtuu. Tällä hetkellä tulee mieleen lähinnä norsunpoikanen! Remontti alkaa lokakuussa, mutta nyt jo ollaan aloitettu esitöillä: yhden jalan kyykyillä. Alkaa pikkuhiljaa sujua. Ei nyt kovin syvään, mutta pystyssä pysyn. Olen myös ottanut päämääräkseni valloittaa Malminkartanon huipun, tuttavallisemmin Jättärin. Joku sanoi, että portaita on 426. Sen uskon! Kahdesti olen tällä viikolla ne kavunnut koirien kanssa. Hikisenä ja puuskuttavana, pari-kolme hengähdystaukoa pitäen, mutta kiivennyt olen! Jonakin päivänä toivottavasti kiipeän ne ilman taukoja, todennäköisesti kuitenkin puuskuttaen.
On se ihmismieli kyllä kekseliäs. Olin siis päättänyt aloittaa portailun, ihan lähiaikoina. Joskus. Siis tänään. Mutta mitä kuiskutteli itse laiskuus korvaan: Alkaa varmaan sataa, portaat on liukkaat. No, en uskonut eikä satanut. Toci on liian pieni sellaiseen aamulenkkiin. No, reippaastihan tuo kulki, ei ollut moksiskaan. En taida ehtiä, kun oli eläinlääkäriaika varattu kahdeksitoista; olin kotona jo yhdeksältä. Onneksi en siis uskonut kuiskutuksia. Tänään oli vähän sama fiilis. Syitä alkoi kertyä, mutta mikään niistä ei onneksi saanut päätäni kääntymään. Joten kävi kiipeämässä. Ja fiilis oli tosi mahtava sen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti