Käytiin Taben kanssa Porvoossa kisaamassa. Aamulla lähdettiin mökiltä ajamaan kohti Helsinkiä ja pistäydyttiin sen verran kotona, että sain skannattua Taben ja Riesan rekkarit ja agi-ilmot Evelle Tanskaan, jotta hää voisi sitten hoitaa ilmoittautumisemme loppuun. Olemme siis lähdössä Mimmin kanssa kuun vaihteessa valloittamaan Tanskaa. Tällä hetkellä on vielä epäselvää, montako starttia meillä on, mutta kaikki kisataan, mitä vaan on mahdollista.
Mutta palatakseni aiheeseen. Eilen siis kisattiin heilteisessä Porvoossa. Ja taas tuli todistettua, ettei helle ole meikäläisen suosikkisää kun pitäisi juosta agikentällä. Okei, ehkä en olis onnistunut tekemään tuloksia saati nollia sopivammassakaan säässä, mutta tuntuu että aivot kiehuu helteellä. Ja lisäksi jännäsin, miten saan Tabelle mukavat ja riittävän viileät olot. Onneksi kisapaikalla kävi sen verran tuulenvire, että kun sain auton lasit suojattua auringolta, häkissä oli ihan mukavan tuntuinen lämpö. Lisäksi Tabe kävi muutaman kerran pulahtamassa Porvoonjoessa.
Itse ratoihin sitten. Ensimmäinen rata: pysyi lähdössä hienosti, niin kuin yleensäkin ja eilen muissakin starteissa. Mutta karkasi puomilta ilman lupaa isolla loikalla. Ehti vielä sitten sekoilla puomin jälkeisellä hypyllä, joten otin syliin ja kannoin häkille. Harmitti vaan, tajusiko, miksi sen nappasin syliin, sillä en sanonut sille HYItä enkä myöskään keskeyttänyt heti puomin jälkeen.
Toinen rata oli sitten parempi. Ainakin kontaktit osuivat kohdilleen,mutta hylky meille tuli ylimääräisestä hypystä, kai. Ja keppien sisäänmenossa sekoiltiin. Mutta siis tehtiin rata loppuun, sillä nyt tytteli oli paremmin kuulolla.
Kolmas rata alkoi myös ihan kivasti, mutta puomin jälkeisellä 90 asteen käännöksessä olinkin sijoittunut ihan eri kohtaan kuin olin ajatellut ja niinpä sitten olinkin melko hukassa. Väärä hyppy ja HYL. Sen jälkeen loppurata olikin sellaista rämpimistä, että huhhuh! Tabe kyllä yritti, mutta mitäs teet, kun ohjeet on mitä on! Vähänkö olin harmistunut itseeni.
Neljännen radan jätinkin sitten suosiolla väliin ja lähdin ajelemaan mökille, missä kuuma sauna ja kylmä siideri sitten hieman lohduttivat. Että tällaiset kisat tällä kertaa. Vielä ei tuo juokseminenkaan näyttänyt parantuneen, ehkä kuiteskin kunto on sen verran parantunut, että jaksoin radan loppuun. Jos nyt jotain positiivista yrittäis kaivaa omasta suorituksesta. Eikä me tyhjin käsin mökille palattu: voitin korttipakan ja pyörän korjaussetin. Arpajaisista!
maanantai 5. elokuuta 2013
lauantai 13. heinäkuuta 2013
Agirotu ja luvallinen hyllytys
Agirotu on kuulunut jo monena vuonna kesäohjelmaamme, niin tänäkin vuonna. Viime viikonloppuna suuntasimme Mimmin, Riesan ja Taben kanssa autonnokan jo aamupäivällä kohti Pirkanmaata ja Ylöjärveä, tarkemmin sanottuna Teivon ravirataa. Tuttu paikka parista aiemmasta Agirodusta. Ahneuksissamme olimme Mimmin kanssa ilmoittautuneet perjantain kaikille kolmelle radalle, lauantain molemmille radoille optiona mahdollisuus kisata avo-SM -finaalissa sekä sunnuntain joukkueradalle, luonnollisesti. Lisäksi osallistuin sunnuntaina päivän päätteeksi sennujen SM-pippaloihin. Tapahtuman teemana oli '003 ja lupa hyllyttää' ja näinhän me Taben kanssa myös teimme, jopa useaan otteeseen ja täydestä sydämestä, koko rahan edestä, kaikissa starteissa. No, ehkä se ei kuiteskaan ollut ihan niin kirjaimellisesti tarkoitettu ;) Mutta mitäs yllyttivät!
Perjantaina olimme hyvissä ajoin paikalla, puolitoista tuntia ennen ensimmäistä starttia. Hyvää aikaa perustaa leiri ja vielä tutustua radan rakentamiseen. Näin luulimme, mutta kuinkas kävikään? Mimmi asettui ilmojonoon ja minä roudasin teltan ja häkit kisapaikalle. Mimmi seisoi jonossa ja minä pystytin teltan Panun avustuksella. Mimmi seisoi jonossa ja minä kokosin häkit. Mimmi seisoi edelleen jonossa, kun lähdin autolle hakemaan koiria! Tunti ja vartti! Ja turha kai mainitakaan, että tuolloin oli vielä tosi helteinen sää. Suorastaan hiostava.
Kun ilmoittautuminen oli kunnossa, oli myös ensimmäinen rataantutustuminen alkanut. Radalla pyöri melkoinen katras ohjaajia toisiinsa törmäillen. Onneksi ei tarvinnut mennä numerojärjestyksessä vaan saimme tutustua seuraavassa ryhmässä. Oisko meitä ollut kymmenkunta. Tilaa siis oli mutta ajatus vaan ei tuntunut olevan mukana. Saattoi johtua nestevajauksesta. Mutta tällä kertaa tippaleipä oli tavallistakin solmummassa. Rata oli yhtä söhellystä. En tosin unohtanut sitä, mutta kaikki ohjaukset oli auttamattoman myöhässä eikä kepeillekään löytynyt sisäänmenoa ensimmäisellä yrittämällä. Jalat olivat täysin voimattomat, en pystynyt juoksemaan senkään vertaa kuin tavallisesti. Turha rata meidän osalta, paitsi että Tabe meni kovaa ja sillä oli hauskaa. Hyvä että edes sillä. Eikä mennyt Mimmillä ja Riesallakaan paljoa paremmin.
Seuraavaan rataan olikin sitten aikaa muutama tunti, joten päätimme käydä syömässä. Tällä välin oli saderintama ukkosineen saavuttanut Teivon ja vettä tuli kaatamalla. Onneksi oltiin suojassa ravintelissa. Kaksi seuraavaa rataa menivät hiukkasen paremmin, mutta hyllyt niistäkin tuli. Mimmille ja Riesalle vitoset, tosi hienot sellaiset, rima tuli alas molemmilla radoilla. Harmi, sillä varsinkin toinen rata oli parasta Riesaa! Meillä oli tuuria siinä suhteessa, että saimme ratamme suoritettua poudan aikana ukkoskuurojen vyöryessä väliajoilla kisakentän ylle. Vettä tuli tosiaan reippaasti! Niin reippaasti, että sitä pulppusi maasta telttamme edessä: sadevesikaivot täyttyivät ja suihkuttivat ylimääräiset vedet kentän päätyyn. Melkoinen järvi siihen muodostuikin.
Illan päätteeksi kävimme vielä paikallisella ABC:llä syömässä pizzat. Kunnon kisaruokaa siis, odottaminenkin vei kolme varttia. Lähellä puolta yötä pääsimme lopultakin hotelli Rosendahliin, Pyynikille. Uni tuli hetkessä ja hetken se tuntui kestäneenkin, kun aamuherätys soi kännykästä. Toinen kisapäivä oli edessä.
Lauantaina sää oli sitten suosiollisempi kisaamisen kannalta: pilvistä ja lämpötila parinkymmenen paikkeilla, ehkä vähän alle. Siinä hyvät oltavat koirille. Valitettavasti vaan ei siitä kisasuoritukset sen paremmiksi muuttuneet. Avo-SM:n karsintaradalla tehtiin taas hyl, mutta hyvä mieli siitä kuiteskin jäi. Tabe oli erittäin kuulolla ja vauhdikas. Jos vain osais ohjata ja pystyisi liikkumaan riittävän ripeästi. Ja ajatuskin saisi luistaa jouhevammin. Mutta tää on niin tätä; jos ja jos.
Illan viimeinen rata meni teeman mukaan eli luvalla hyllytettiin siitäkin. Näin siis kaikki viisi virallista starttia saatiin hyllytettyä ja aika palata hotellille syömään ja suunnittelemaan seuraavan päivän taktiikoita sekä, luonnollisesti, sovitella upeita kisa-asuja. Ja niitä sitten kokeiltiin, oikein antaumuksella. Vähänkö herätti huomiota, kun lähdimme edustusvaatteissa ulkoiluttamaan koiria. Eihän meitä siellä pimeällä pihalla kukaan nähnyt mutta hotellin aulassa, puolen yön aikaan useampikin asukas tuntui hieraisevan silmiään, kun pyyhälsimme paikalle upeissa univormuissa.' Pornopoliisit', Tiina kuuli meitä kutsutun aamiaspöydässä! Höh, ihan siististihän me oltiin pukeuduttu! Kiipesimme vielä harjulle nauttimaan öiset skumpat. Kaikkee sitä päähän pälkähtääkin. Mutta mukavaahan tuo oli: kaunis kesäyö ja hauskaa seuraa.
Onneksi sunnuntain ensimmäinen rata alkoi vasta puolilta päivin, joten kerrankin sai ihan rauhassa heräillä ja keräillä kamppeet. Univormut päälle ja baanalle. Harmi, ettei sattunut ratsiaa matkalla. Olis ollut mukava nähdä paikallisten virkaveljien ilmeet.
Agirotu-joukkuekisassa Tabe nautti täydestä sydämestä ja koko rahan edestä Karstusen Jannen laatimasta radasta lisäillen sinne sun tänne omia kiemuroitaan. Tulokseksi meille tuli 80 pistettä ja aikaakin kului 82 sekuntia. Ihan ei ylletty aikaisempiin ennätyksiimme, mutta hyvät pisteet tälläkin kertaa onnistuttiin keräämään. Mimmi ja Riesa tekivät parhaansa päästäkseen samaan, mutta eivät ihan yltäneet. Olisivatkohan saaneet viitisenkymmentä pistettä? Brando-veli ja Tiina saivat vaivaiset viisi pistettä ja Ruu Panun kanssa keräsivät 15 pistettä. Joten kokonaispistemäärä oli ihan kunnioitettava!
Mutta jos radalla ei voittoa tullut niin sitten pukukisa me sentään voitettiin! Ulkomainen tuomari oli kuulemma nähnyt yöllä meidät hotellilla ja ihmetellyt, onko Suomessa borderterrierejä poliisikoirina. 'Huumetehtävissä', vakuutti suomalainen tuomari. Oli kuulemma mennyt täydestä!
Kuva Jantsu
Voitonhuumaisena käytiin sitten Taben kanssa vielä pyörähtämässä sennujen SM-kisassa. Ihan kivastihan tuo Tabe vielä kulki, mutta itse ajaudun valssaamaan väärässä kohdassa ja ohjasin Tabsukan hyllylle! Joten seitsemän rataa eikä yhtään tulosta, mutta hauskaa oli. Niin, ja tulihan se hellekin sunnuntaina. Ja Mimmi onnistui hankkimaan pohkeisiinsa verkkokuvion, kuten äitinsä jokunen vuosi sitten.
Perjantaina olimme hyvissä ajoin paikalla, puolitoista tuntia ennen ensimmäistä starttia. Hyvää aikaa perustaa leiri ja vielä tutustua radan rakentamiseen. Näin luulimme, mutta kuinkas kävikään? Mimmi asettui ilmojonoon ja minä roudasin teltan ja häkit kisapaikalle. Mimmi seisoi jonossa ja minä pystytin teltan Panun avustuksella. Mimmi seisoi jonossa ja minä kokosin häkit. Mimmi seisoi edelleen jonossa, kun lähdin autolle hakemaan koiria! Tunti ja vartti! Ja turha kai mainitakaan, että tuolloin oli vielä tosi helteinen sää. Suorastaan hiostava.
Kun ilmoittautuminen oli kunnossa, oli myös ensimmäinen rataantutustuminen alkanut. Radalla pyöri melkoinen katras ohjaajia toisiinsa törmäillen. Onneksi ei tarvinnut mennä numerojärjestyksessä vaan saimme tutustua seuraavassa ryhmässä. Oisko meitä ollut kymmenkunta. Tilaa siis oli mutta ajatus vaan ei tuntunut olevan mukana. Saattoi johtua nestevajauksesta. Mutta tällä kertaa tippaleipä oli tavallistakin solmummassa. Rata oli yhtä söhellystä. En tosin unohtanut sitä, mutta kaikki ohjaukset oli auttamattoman myöhässä eikä kepeillekään löytynyt sisäänmenoa ensimmäisellä yrittämällä. Jalat olivat täysin voimattomat, en pystynyt juoksemaan senkään vertaa kuin tavallisesti. Turha rata meidän osalta, paitsi että Tabe meni kovaa ja sillä oli hauskaa. Hyvä että edes sillä. Eikä mennyt Mimmillä ja Riesallakaan paljoa paremmin.
Seuraavaan rataan olikin sitten aikaa muutama tunti, joten päätimme käydä syömässä. Tällä välin oli saderintama ukkosineen saavuttanut Teivon ja vettä tuli kaatamalla. Onneksi oltiin suojassa ravintelissa. Kaksi seuraavaa rataa menivät hiukkasen paremmin, mutta hyllyt niistäkin tuli. Mimmille ja Riesalle vitoset, tosi hienot sellaiset, rima tuli alas molemmilla radoilla. Harmi, sillä varsinkin toinen rata oli parasta Riesaa! Meillä oli tuuria siinä suhteessa, että saimme ratamme suoritettua poudan aikana ukkoskuurojen vyöryessä väliajoilla kisakentän ylle. Vettä tuli tosiaan reippaasti! Niin reippaasti, että sitä pulppusi maasta telttamme edessä: sadevesikaivot täyttyivät ja suihkuttivat ylimääräiset vedet kentän päätyyn. Melkoinen järvi siihen muodostuikin.
Illan päätteeksi kävimme vielä paikallisella ABC:llä syömässä pizzat. Kunnon kisaruokaa siis, odottaminenkin vei kolme varttia. Lähellä puolta yötä pääsimme lopultakin hotelli Rosendahliin, Pyynikille. Uni tuli hetkessä ja hetken se tuntui kestäneenkin, kun aamuherätys soi kännykästä. Toinen kisapäivä oli edessä.
Lauantaina sää oli sitten suosiollisempi kisaamisen kannalta: pilvistä ja lämpötila parinkymmenen paikkeilla, ehkä vähän alle. Siinä hyvät oltavat koirille. Valitettavasti vaan ei siitä kisasuoritukset sen paremmiksi muuttuneet. Avo-SM:n karsintaradalla tehtiin taas hyl, mutta hyvä mieli siitä kuiteskin jäi. Tabe oli erittäin kuulolla ja vauhdikas. Jos vain osais ohjata ja pystyisi liikkumaan riittävän ripeästi. Ja ajatuskin saisi luistaa jouhevammin. Mutta tää on niin tätä; jos ja jos.
Illan viimeinen rata meni teeman mukaan eli luvalla hyllytettiin siitäkin. Näin siis kaikki viisi virallista starttia saatiin hyllytettyä ja aika palata hotellille syömään ja suunnittelemaan seuraavan päivän taktiikoita sekä, luonnollisesti, sovitella upeita kisa-asuja. Ja niitä sitten kokeiltiin, oikein antaumuksella. Vähänkö herätti huomiota, kun lähdimme edustusvaatteissa ulkoiluttamaan koiria. Eihän meitä siellä pimeällä pihalla kukaan nähnyt mutta hotellin aulassa, puolen yön aikaan useampikin asukas tuntui hieraisevan silmiään, kun pyyhälsimme paikalle upeissa univormuissa.' Pornopoliisit', Tiina kuuli meitä kutsutun aamiaspöydässä! Höh, ihan siististihän me oltiin pukeuduttu! Kiipesimme vielä harjulle nauttimaan öiset skumpat. Kaikkee sitä päähän pälkähtääkin. Mutta mukavaahan tuo oli: kaunis kesäyö ja hauskaa seuraa.
Onneksi sunnuntain ensimmäinen rata alkoi vasta puolilta päivin, joten kerrankin sai ihan rauhassa heräillä ja keräillä kamppeet. Univormut päälle ja baanalle. Harmi, ettei sattunut ratsiaa matkalla. Olis ollut mukava nähdä paikallisten virkaveljien ilmeet.
Agirotu-joukkuekisassa Tabe nautti täydestä sydämestä ja koko rahan edestä Karstusen Jannen laatimasta radasta lisäillen sinne sun tänne omia kiemuroitaan. Tulokseksi meille tuli 80 pistettä ja aikaakin kului 82 sekuntia. Ihan ei ylletty aikaisempiin ennätyksiimme, mutta hyvät pisteet tälläkin kertaa onnistuttiin keräämään. Mimmi ja Riesa tekivät parhaansa päästäkseen samaan, mutta eivät ihan yltäneet. Olisivatkohan saaneet viitisenkymmentä pistettä? Brando-veli ja Tiina saivat vaivaiset viisi pistettä ja Ruu Panun kanssa keräsivät 15 pistettä. Joten kokonaispistemäärä oli ihan kunnioitettava!
Mutta jos radalla ei voittoa tullut niin sitten pukukisa me sentään voitettiin! Ulkomainen tuomari oli kuulemma nähnyt yöllä meidät hotellilla ja ihmetellyt, onko Suomessa borderterrierejä poliisikoirina. 'Huumetehtävissä', vakuutti suomalainen tuomari. Oli kuulemma mennyt täydestä!
Kuva Jantsu
Voitonhuumaisena käytiin sitten Taben kanssa vielä pyörähtämässä sennujen SM-kisassa. Ihan kivastihan tuo Tabe vielä kulki, mutta itse ajaudun valssaamaan väärässä kohdassa ja ohjasin Tabsukan hyllylle! Joten seitsemän rataa eikä yhtään tulosta, mutta hauskaa oli. Niin, ja tulihan se hellekin sunnuntaina. Ja Mimmi onnistui hankkimaan pohkeisiinsa verkkokuvion, kuten äitinsä jokunen vuosi sitten.
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Agiliitoa ja mökkeilyä
Ensimmäinen kesälomaviikko takana. Seuraavat kolme edessä sitten heinä-elokuun vaihteessa. Siihen asti jaksetaan menneen viikon voimilla. Olipa mukava viikko! No tokihan sitä, lomalaisella. Mutta että säätkin suosivat! Kyllä se on kesä! Lopultakin. Ja helleraja rikottu.
Loman ensimmäiset päivät vietin kaupungissa pyykäten ja siivoten. Kuinkas muutenkaan, näinhän sitä pitää lomapäivät viettää. Tiistai-iltana käytiin Taben kanssa kisaamassa ihan Porvoossa asti. Kaksi starttia. Kummastakaan ei tullut merkintää kisakirjaan. Eikä niillä nollilla nyt niin väliä olis ollutkaan, sillä jo aiemmin oli käynyt selväksi, että SM-kisat käydään tänä(kin) vuonna ilman meitä. Tai siis minä olen katsomossa, Tabe todennäköisesti lököilee mökillä isännän kanssa. Mutta kunhan kisattiin. Haettiin kisakokemusta, heh!
Ensimmäinen rata oli ihan kiva. Tabe kuulolla ja kulki mukavaa vauhtia. Kontaktit osuivat kohdalleen, keppien sisäänmeno löytyi helposti ja käännöksetkin taisivat olla suhteellisen sujuvia. Vaan kuinkas kävikään, onnistuin ohjaamaan Taben esteen ohi (hyppy vei) ja näin siitä rapsahti vitonen ja ihanneajan alitus kääntyikin ylitykseksi. Mutta siis tulos ja ihan nättiä menoa. Siitä oli hyvä jatkaa toiselle radalle. Joka sitten olikin ihan toisenlainen: keppien sisäänmenoa ei löytynyt ja kun päästiin alkuun, ei päästy loppuun. Sen verran oli hoppu, jommalla kummalla meistä. Sitten alkoi taas sellainen hurlumhei, että päätin kantaa Taben radalta. Totuuden nimissä, kai minäkin siinä sössin. Tai siis ehkä syy kaiken kaikkiaankin oli minun, ohjaus saattoi olla vähän pielessä. Mutta kyllä Tabe oman osuutensa hoiti. Vähän jäi harmittamaan se, että tää hurlum-rata tuli hyvän radan jälkeen. Olis ollut mukava antaa Tabsulle mahdollisuus tehdä hyvä suoritus radalta kannon jälkeen.
No, treeneissä sitten. Vaan kuinkas kävikään. Tabe oli onnistunut kehittämään itselleen sellaiset jumit lihaksiin, että jätin suosiolla keskiviikkotreenit väliin. Jopa sänkyyn ja sohvalle hyppääminen kun tuottivat vaikeuksia. Ei auttanut muu kuin pyytää Mimmi apuun. Oli kuulemma koko koira vatsalihaksia myöten jumissa! Tiedä häntä, mistä sellaisen oli kehittänyt. Mutta siis Tabe sai perusteellisen kokovartalohieronnan, jonka jälkeen lähdettiin mökille lepäilemään.
Kyllä Tabe mökillä lepää, jos poijjaat vaan ei oo paikalla. Nyt oli seuralaisena Pilvi-mummeli, joka ei Tabea pahemmin juoksuttanut. Molemmat nauttivat hiljaisuudesta ja auringonlämmöstä. Kuuntelivat tuulen suhinaa rantalepikössä. Ei edes nenän edessä kipittävä sorsanpoikanen saanut Tabeen enempää vauhtia. Kunhan jonkin aikaa seuraili pientä piipertäjää, joka suoritti hurjan yksinjuoksun kohti rantaa ja siellä odottavaa emoa ja yhdeksää sisarta. Mistä se oli tulossa ja mistä ja milloin muu perhe oli rantaan joutunut, jäi arvoitukseksi.
Rauha rikkoontui vasta, kun Riesa ja Turpo pelmahtivat paikalle perjantai-iltana. Mutta silloinkin oli jo myöhä ja nukkuma-aika, joten häiriö jäi lyhytaikaiseksi. Lauantai-aamuna lähdettiin ajamaan kohti Saloa ja kisoja. Kolme starttia luvassa, samoin mahdollisesti sadetta, jopa ukkosta. No, ei meitä pieni sade haittaa, aateltiin. Sehän on vain pukeutumiskysymys. Ja kyllä kesä kuivaa. Siis tällä asenteella ja hyvissä ajoin Saloa kohti. Mimmi asetti naviin osoitteen ja todettiin, kuinka mukavaa on ajella, kun ollaan kerrankin lähdetty ajoissa eikä tarvitse vilkuilla kelloa. Saavuttiin siis kisapaikalle hyvissä ajoin.Ainoa vaan, että agilitykentän sijaan eteemme aukeni golfkenttä. Eikä koiran koiraa näkyvissä. Tai siis yksi alaikäinen labradorinpentu, mutta sitä ei lasketa. Jotain oli siis vialla. Ja pahasti. Äkkiä näpelöimään kännykkää ja kisakirjettä. Kyllä osoite oli oikea, jos oli tarkoitus mennä kyläilemään jonkun kisan sponsorin luona. Mutta itse agikenttä oli kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä toisella puolella kaupunkia!
Se siitä kaikessa rauhassa kisapaikalle saapumisesta! Ja kuinka ollakaan, Salossa aamutuimaan, joka ainoa liikennevalo punaisella! Ja edessä varovarovasti ajeleva peräkärrykuski. Ei yhtään saatu aikataulua kiinni raskaammalla kaasujalalla. Ei vaan ollut mahdollisuutta. Joten viittäkymppiä sitten köröteltiin. No, onneksi kisakenttä löytyi ja paikalla oltiin varttia vailla rataantutustumisen. Ja onneksi molemmilla oli lähtövuoro loppupäässä, joten jonniin verran sentään ehdittiin liikutellakin koiria ennen omaa vuoroa.
Tuomarina toimi Mimmin täyskaima Minna Räsänen. Agiradat olivat molemmat yhtä välistävetoa ja -työntöä ja takaakiertoja. Melko haasteellisia siis, myös muistin kannalta. Ja niinhän siinä sitten kävi heti ensimmäisellä radalla, että vein Taben väärälle esteelle! Juuri kun olin päässyt vanhasta painajaisesta, radanunohtamisesta. No, tokalla radalla sentään muistin radan, ohjasin vaan huonosti ja sain Taben hyppäämään hypyn väärään suuntaan. Tarkoitus oli vaan saada pienempi käännös, joten käskytin hiukka liian aikaisin, juuri ennen takaakiertoa, joten Tabe hyppäsi edestä. Teki mitä mamma käski.
Kolmas rata oli hyppäri. Profiililtaan tosi looginen , jopa helppo. Putkesta putken kautta putkeen. Kuusi putkeen menoa, Tabe tykkää! Eikä yhtään epäloogista putkenpäätä! Tää me handlataan, kunhan en unohda. Ja hyvinhän se meni, aina toiseksi viimeiselle putkelle, jolloin Tabe bongasi jotain vielä mielenkiintoisempaa ja karkasi kovaa vauhtia pois kisauralta. Luulin ensin, että radalle oli eksynyt irtokoira, mutta ratahenkilö siellä juoksi radan poikki kohti maalia korjatakseen sitä. Tuomari keskeytti ratamme ja sanoi, jotta voimme uusia radan, jolloin saadaan suoritusaika ja virheitä lasketaan vasta loppuradan osalta. Alkuhan oli siis mennyt meiltä virheettä. No hienoa, että tuomari antoi uuden mahdollisuuden. Ikävä puoli vaan oli, että sää kaikesta ennustelusta huolimatta oli kuuma, suorastaan helteinen. Ei siis sadetta vaan täyttä auringonpaistetta ja se oli jo vienyt terän sekä minusta että Tabesta. Ei ollut Taben vauhti enää parhaimmillaan ensimmäisellä yrityksellä saati sitten kymmenen minuutin kuluttua toisella. Yritin siinä sitten ennen starttia saada Taben läähätyksen tasaantumaan, kastelin tassuja ja päätä, kävelytin rauhallisesti kauempana radasta, mutta ei se paljoa auttanut. Rata oli hidas ja taisi olla ensimmäinen kerta, kun todella jouduin kannustamaan Tabea kisaradalla. Puhdas rata tehtiin, mutta yliaikaa tuli vajaa sekuntti. Vähän tietenkin harmitti, mutta minkäs teit. Elämä on. Ehkä enemmän olisi harmittanut, jos kyse olisi ollut viimeisestä SM-nollasta.
Olin kuitenkin tyytyväinen, että saatiin lähes kaksi puhdasta rataa pienen paineen alla. Ja, no tällä radalla se ei ehkä näkynyt, mutta edellisellä olin kuulemma ottanut jopa muutaman juoksuaskeleen! Näin Mimmi vakuutti! Josko sitä vielä oppisi juoksemaankin uudelleen! Ai niin, mielenkiintoinen tapa kuuluttaa kilpailuja: seuraavana vuorossa numero 12 valmistautuu numero 13. Ei nimiä, ei rotuja, ei tuloksia. Pelkästään vuorossa olevan numero sekä seuraava numero.
Näillä kokemuksilla rikkaampina sitten takaisin mökille. Lauantaiehtoo saunottiin, syötiin muurinpohjalettuja ja seurusteltiin, Helmikin oli tullut isin ja äidin kanssa mökille. Ja kaikki meidän koirat olivat Helmille Tapeja!
Tänään Tabe, Turpo ja Riesa sitten nauttivat kesästä täysin sydämin ja keuhkoin, mahdollisten naapurien iloksi, ehkä jopa harmiksi. Kävivät siis keskenään uimassa kolme-neljä kertaa. Ja tää uiminen siis tarkoittaa sitä, että juoksevat edestakaisin laituria pitkin, sitten Turpo hyppää veteen ja pomppii sieltä laiturille huutavia Tabea ja Riesaa kohden, kunnes, yleensä, Tabe hyppää Turpon seuraksi veteen ja Riesa jää huutamaan laiturille. Vedessä Tabe ja Turpo yrittävät hukuttaa toisiansa, kunnes Riesa hyppää mukaan ja kohta kaikki nousevat laiturille ja sama toistuu uudestaan ja uudestaan. Ja kivaa on, ainakin koirilla. Ja kaiken kukkuraksi Tabe sai tänään vielä nauttia Mimmin hierontasessiosta. Lihakset olivat kuulemma paremmassa kunnossa kuin keskiviikkona. Toivottavasti ovat edelleenkin.
Loman ensimmäiset päivät vietin kaupungissa pyykäten ja siivoten. Kuinkas muutenkaan, näinhän sitä pitää lomapäivät viettää. Tiistai-iltana käytiin Taben kanssa kisaamassa ihan Porvoossa asti. Kaksi starttia. Kummastakaan ei tullut merkintää kisakirjaan. Eikä niillä nollilla nyt niin väliä olis ollutkaan, sillä jo aiemmin oli käynyt selväksi, että SM-kisat käydään tänä(kin) vuonna ilman meitä. Tai siis minä olen katsomossa, Tabe todennäköisesti lököilee mökillä isännän kanssa. Mutta kunhan kisattiin. Haettiin kisakokemusta, heh!
Ensimmäinen rata oli ihan kiva. Tabe kuulolla ja kulki mukavaa vauhtia. Kontaktit osuivat kohdalleen, keppien sisäänmeno löytyi helposti ja käännöksetkin taisivat olla suhteellisen sujuvia. Vaan kuinkas kävikään, onnistuin ohjaamaan Taben esteen ohi (hyppy vei) ja näin siitä rapsahti vitonen ja ihanneajan alitus kääntyikin ylitykseksi. Mutta siis tulos ja ihan nättiä menoa. Siitä oli hyvä jatkaa toiselle radalle. Joka sitten olikin ihan toisenlainen: keppien sisäänmenoa ei löytynyt ja kun päästiin alkuun, ei päästy loppuun. Sen verran oli hoppu, jommalla kummalla meistä. Sitten alkoi taas sellainen hurlumhei, että päätin kantaa Taben radalta. Totuuden nimissä, kai minäkin siinä sössin. Tai siis ehkä syy kaiken kaikkiaankin oli minun, ohjaus saattoi olla vähän pielessä. Mutta kyllä Tabe oman osuutensa hoiti. Vähän jäi harmittamaan se, että tää hurlum-rata tuli hyvän radan jälkeen. Olis ollut mukava antaa Tabsulle mahdollisuus tehdä hyvä suoritus radalta kannon jälkeen.
No, treeneissä sitten. Vaan kuinkas kävikään. Tabe oli onnistunut kehittämään itselleen sellaiset jumit lihaksiin, että jätin suosiolla keskiviikkotreenit väliin. Jopa sänkyyn ja sohvalle hyppääminen kun tuottivat vaikeuksia. Ei auttanut muu kuin pyytää Mimmi apuun. Oli kuulemma koko koira vatsalihaksia myöten jumissa! Tiedä häntä, mistä sellaisen oli kehittänyt. Mutta siis Tabe sai perusteellisen kokovartalohieronnan, jonka jälkeen lähdettiin mökille lepäilemään.
Kyllä Tabe mökillä lepää, jos poijjaat vaan ei oo paikalla. Nyt oli seuralaisena Pilvi-mummeli, joka ei Tabea pahemmin juoksuttanut. Molemmat nauttivat hiljaisuudesta ja auringonlämmöstä. Kuuntelivat tuulen suhinaa rantalepikössä. Ei edes nenän edessä kipittävä sorsanpoikanen saanut Tabeen enempää vauhtia. Kunhan jonkin aikaa seuraili pientä piipertäjää, joka suoritti hurjan yksinjuoksun kohti rantaa ja siellä odottavaa emoa ja yhdeksää sisarta. Mistä se oli tulossa ja mistä ja milloin muu perhe oli rantaan joutunut, jäi arvoitukseksi.
Rauha rikkoontui vasta, kun Riesa ja Turpo pelmahtivat paikalle perjantai-iltana. Mutta silloinkin oli jo myöhä ja nukkuma-aika, joten häiriö jäi lyhytaikaiseksi. Lauantai-aamuna lähdettiin ajamaan kohti Saloa ja kisoja. Kolme starttia luvassa, samoin mahdollisesti sadetta, jopa ukkosta. No, ei meitä pieni sade haittaa, aateltiin. Sehän on vain pukeutumiskysymys. Ja kyllä kesä kuivaa. Siis tällä asenteella ja hyvissä ajoin Saloa kohti. Mimmi asetti naviin osoitteen ja todettiin, kuinka mukavaa on ajella, kun ollaan kerrankin lähdetty ajoissa eikä tarvitse vilkuilla kelloa. Saavuttiin siis kisapaikalle hyvissä ajoin.Ainoa vaan, että agilitykentän sijaan eteemme aukeni golfkenttä. Eikä koiran koiraa näkyvissä. Tai siis yksi alaikäinen labradorinpentu, mutta sitä ei lasketa. Jotain oli siis vialla. Ja pahasti. Äkkiä näpelöimään kännykkää ja kisakirjettä. Kyllä osoite oli oikea, jos oli tarkoitus mennä kyläilemään jonkun kisan sponsorin luona. Mutta itse agikenttä oli kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä toisella puolella kaupunkia!
Se siitä kaikessa rauhassa kisapaikalle saapumisesta! Ja kuinka ollakaan, Salossa aamutuimaan, joka ainoa liikennevalo punaisella! Ja edessä varovarovasti ajeleva peräkärrykuski. Ei yhtään saatu aikataulua kiinni raskaammalla kaasujalalla. Ei vaan ollut mahdollisuutta. Joten viittäkymppiä sitten köröteltiin. No, onneksi kisakenttä löytyi ja paikalla oltiin varttia vailla rataantutustumisen. Ja onneksi molemmilla oli lähtövuoro loppupäässä, joten jonniin verran sentään ehdittiin liikutellakin koiria ennen omaa vuoroa.
Tuomarina toimi Mimmin täyskaima Minna Räsänen. Agiradat olivat molemmat yhtä välistävetoa ja -työntöä ja takaakiertoja. Melko haasteellisia siis, myös muistin kannalta. Ja niinhän siinä sitten kävi heti ensimmäisellä radalla, että vein Taben väärälle esteelle! Juuri kun olin päässyt vanhasta painajaisesta, radanunohtamisesta. No, tokalla radalla sentään muistin radan, ohjasin vaan huonosti ja sain Taben hyppäämään hypyn väärään suuntaan. Tarkoitus oli vaan saada pienempi käännös, joten käskytin hiukka liian aikaisin, juuri ennen takaakiertoa, joten Tabe hyppäsi edestä. Teki mitä mamma käski.
Kolmas rata oli hyppäri. Profiililtaan tosi looginen , jopa helppo. Putkesta putken kautta putkeen. Kuusi putkeen menoa, Tabe tykkää! Eikä yhtään epäloogista putkenpäätä! Tää me handlataan, kunhan en unohda. Ja hyvinhän se meni, aina toiseksi viimeiselle putkelle, jolloin Tabe bongasi jotain vielä mielenkiintoisempaa ja karkasi kovaa vauhtia pois kisauralta. Luulin ensin, että radalle oli eksynyt irtokoira, mutta ratahenkilö siellä juoksi radan poikki kohti maalia korjatakseen sitä. Tuomari keskeytti ratamme ja sanoi, jotta voimme uusia radan, jolloin saadaan suoritusaika ja virheitä lasketaan vasta loppuradan osalta. Alkuhan oli siis mennyt meiltä virheettä. No hienoa, että tuomari antoi uuden mahdollisuuden. Ikävä puoli vaan oli, että sää kaikesta ennustelusta huolimatta oli kuuma, suorastaan helteinen. Ei siis sadetta vaan täyttä auringonpaistetta ja se oli jo vienyt terän sekä minusta että Tabesta. Ei ollut Taben vauhti enää parhaimmillaan ensimmäisellä yrityksellä saati sitten kymmenen minuutin kuluttua toisella. Yritin siinä sitten ennen starttia saada Taben läähätyksen tasaantumaan, kastelin tassuja ja päätä, kävelytin rauhallisesti kauempana radasta, mutta ei se paljoa auttanut. Rata oli hidas ja taisi olla ensimmäinen kerta, kun todella jouduin kannustamaan Tabea kisaradalla. Puhdas rata tehtiin, mutta yliaikaa tuli vajaa sekuntti. Vähän tietenkin harmitti, mutta minkäs teit. Elämä on. Ehkä enemmän olisi harmittanut, jos kyse olisi ollut viimeisestä SM-nollasta.
Olin kuitenkin tyytyväinen, että saatiin lähes kaksi puhdasta rataa pienen paineen alla. Ja, no tällä radalla se ei ehkä näkynyt, mutta edellisellä olin kuulemma ottanut jopa muutaman juoksuaskeleen! Näin Mimmi vakuutti! Josko sitä vielä oppisi juoksemaankin uudelleen! Ai niin, mielenkiintoinen tapa kuuluttaa kilpailuja: seuraavana vuorossa numero 12 valmistautuu numero 13. Ei nimiä, ei rotuja, ei tuloksia. Pelkästään vuorossa olevan numero sekä seuraava numero.
Näillä kokemuksilla rikkaampina sitten takaisin mökille. Lauantaiehtoo saunottiin, syötiin muurinpohjalettuja ja seurusteltiin, Helmikin oli tullut isin ja äidin kanssa mökille. Ja kaikki meidän koirat olivat Helmille Tapeja!
Tänään Tabe, Turpo ja Riesa sitten nauttivat kesästä täysin sydämin ja keuhkoin, mahdollisten naapurien iloksi, ehkä jopa harmiksi. Kävivät siis keskenään uimassa kolme-neljä kertaa. Ja tää uiminen siis tarkoittaa sitä, että juoksevat edestakaisin laituria pitkin, sitten Turpo hyppää veteen ja pomppii sieltä laiturille huutavia Tabea ja Riesaa kohden, kunnes, yleensä, Tabe hyppää Turpon seuraksi veteen ja Riesa jää huutamaan laiturille. Vedessä Tabe ja Turpo yrittävät hukuttaa toisiansa, kunnes Riesa hyppää mukaan ja kohta kaikki nousevat laiturille ja sama toistuu uudestaan ja uudestaan. Ja kivaa on, ainakin koirilla. Ja kaiken kukkuraksi Tabe sai tänään vielä nauttia Mimmin hierontasessiosta. Lihakset olivat kuulemma paremmassa kunnossa kuin keskiviikkona. Toivottavasti ovat edelleenkin.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Pientä päivitystä
Näin se aika rientää, kuukausi viime kirjoituksesta. Lopultakin alkaa vaikuttaa siltä, että talven selkä on taittumassa ja lumet hupenemassa. On lopultakin koittanut terminen kevät. Tarkoittaa sitä, että vuorokauden keskilämpötila on nollan ja kymmenen lämpöasteen välillä. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. Ja tänä vuonna ollaan tätä termistä saatu odotella! Nyt sataa silkkaa vettä ja ulkona on harmaata, kuraista ja likaista. Kevät!
Ja sitten agipäivityksiin. Kisoissa ollaan ravattu, aikas paljonkin, mutta mitään mainittavaa ei olla saavutettu. Ei ensimmäistäkään nollaa sitten tammikuun Eckerön reissun. Joten alkaa vahvasti näyttää siltä, että tänäkään vuonna en kirmaile SM:ssä. Ehkä sitten ensi vuonna.
Muutaman kerran nolla on ollut lähes huulilla, mutta ei sittenkään. Ja välillä taas on ollut todella kaukana. Jossain vaiheessa vanha peikkokin taas putkahti esille. Unohtelin ratoja. Pieniä pimeitä hetkiä. Kerran jäi hyppy väliin, toisella kertaa unohdin hypyn suunnan. Tällaista kun tapahtuu, alkaa epävarmuus nakertaa uskoa itseeni. Onneksi viime kisoissa on tässä suhteessa tilanne taas ollut hallinnassa. Varsinkin viime viikonlopun hyppärin koin sen verran muistille haasteelliseksi, että olin suorastaan ylpeä itsestäni ja muististani. Kyllä tää tästä taas lähtee!
Toinen asia, jonka kanssa pitää tsempata, on asenne. Perkelettä peliin, kun radalle lähetään. Siis positiivisesti kuiteskin. Mutta tiettyä jämäkkyyttä pitää löytyä. Lisäksi ajoitukset ja rytmitykset, loppuun asti ohjaamiset. On tässä haastetta!
Tabe toimii radalla kiitettävästi: tottelee ja pyrkii tekemään, mitä pyydän. Useinmiten. Selkeästi pahin ongelma tällä hetkellä on putkiansat. Siis putket kontaktien yhteydessä. Tabe tuntuu valitsevan putken vaikka mitä sanoisin tai miten ohjaisin. Tätä siis pitäis treenata. Ja viime viikonlopun kisoissa keinu tuntui olevan ongelma. Ensimmäisellä kerralla oli ruma keinu: Tabe hyppäsi ennen keinun alastuloa, mutta putosi kontaktille. Ei siis virhettä, mutta ruma oli. Toisella agiradalla nolla kaatui juuri keinuun, kun Tabe hyppäsi sivuun siltä. Liekö sitten johtunut siitä, että ollaan koko talvi treenattu ja useinmiten kisattukin Agimetin keinulla? Tiedä häntä, mutta tähänkin pitää paneutua.
Seuraavan kerran yritetään sitten nollaa metsästää toukokuussa. Kunpa saatais ees yksi pivoon!
Ja sitten agipäivityksiin. Kisoissa ollaan ravattu, aikas paljonkin, mutta mitään mainittavaa ei olla saavutettu. Ei ensimmäistäkään nollaa sitten tammikuun Eckerön reissun. Joten alkaa vahvasti näyttää siltä, että tänäkään vuonna en kirmaile SM:ssä. Ehkä sitten ensi vuonna.
Muutaman kerran nolla on ollut lähes huulilla, mutta ei sittenkään. Ja välillä taas on ollut todella kaukana. Jossain vaiheessa vanha peikkokin taas putkahti esille. Unohtelin ratoja. Pieniä pimeitä hetkiä. Kerran jäi hyppy väliin, toisella kertaa unohdin hypyn suunnan. Tällaista kun tapahtuu, alkaa epävarmuus nakertaa uskoa itseeni. Onneksi viime kisoissa on tässä suhteessa tilanne taas ollut hallinnassa. Varsinkin viime viikonlopun hyppärin koin sen verran muistille haasteelliseksi, että olin suorastaan ylpeä itsestäni ja muististani. Kyllä tää tästä taas lähtee!
Toinen asia, jonka kanssa pitää tsempata, on asenne. Perkelettä peliin, kun radalle lähetään. Siis positiivisesti kuiteskin. Mutta tiettyä jämäkkyyttä pitää löytyä. Lisäksi ajoitukset ja rytmitykset, loppuun asti ohjaamiset. On tässä haastetta!
Tabe toimii radalla kiitettävästi: tottelee ja pyrkii tekemään, mitä pyydän. Useinmiten. Selkeästi pahin ongelma tällä hetkellä on putkiansat. Siis putket kontaktien yhteydessä. Tabe tuntuu valitsevan putken vaikka mitä sanoisin tai miten ohjaisin. Tätä siis pitäis treenata. Ja viime viikonlopun kisoissa keinu tuntui olevan ongelma. Ensimmäisellä kerralla oli ruma keinu: Tabe hyppäsi ennen keinun alastuloa, mutta putosi kontaktille. Ei siis virhettä, mutta ruma oli. Toisella agiradalla nolla kaatui juuri keinuun, kun Tabe hyppäsi sivuun siltä. Liekö sitten johtunut siitä, että ollaan koko talvi treenattu ja useinmiten kisattukin Agimetin keinulla? Tiedä häntä, mutta tähänkin pitää paneutua.
Seuraavan kerran yritetään sitten nollaa metsästää toukokuussa. Kunpa saatais ees yksi pivoon!
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Päivälenkillä
Flunssassa, kotona. Johtuuko tää nyt sitten ilmastonvaihdoksesta vaiko töissä tapahtuvasta ilmastointikanavien putsaamisesta, tiedä häntä, mutta kun eilen palasin loman ja vatsataudin jäljiltä arkeen ja töihin, alkoi saman tien heti aamusta silmät kutista ja vuotaa, samoin nenä, ja aivastus toisensa jälkeen pärskähti maailmaan. Tää on niin tätä! Tukossa ollaan!
Harmitusta helpottaa hieman hieno talvisää. Voi kun voisi puhua keväästä, mutta kyllä toi talvea on. Mutta aurinko paistaa ja toivottavasti myös sulattaa hankia. Ja flunssa tai ei, ulkona oli käytävä Taben kanssa. Pieni lenkki. Sitä paitsi ulkona on jotenkin helpompaa. Kunhan muistaa aurinkolasit, ja minähän muistin.
Jostain syystä jotkut tuntemattomat ihmiset tuntuvat kiinnostavan koiria. Riippumatta siitä, ovatko he kiinnostuneita koirista. Ja jotkut koirat ovat kaikkien kavereita. Tabe ei ole tällainen ja erittäin harvoin se edes bongaa ketään kiinnostavaa tuntematonta, jota ehdottomasti pitäisi päästä haistamaan. Tänään näin tapahtui.
Vastaamme käveli keski-ikäinen naisihminen aurinkolasit silmillään. Huomasin hänen katsovan Tabea aika pitkään, ja ilmeisesti jokin tässä ihmisessä herätti myös Taben kiinnostuksen. Joten kun olimme kävelemässä toisiamme kohden, Tabe otti pari sivuaskelta haistellakseen vastaantulijaa. Otin kuitenkin Taben lyhyemmälle remmille. En yleensäkään päästä koiria haistelemaan vieraita ihmisiä ilman lupaa. Samalla hetkellä nainen otti muutaman juoksuaskeleen ja sain niskaani ryöpytyksen siitä, kuinka koirani tuli kohti! No totta mooses se tuli kohti, kun käveltiin vastaan! Tosin Tabe otti pari sivuaskelta, mutta sivuutimme kuitenkin metrin päästä! Jotain yritin selitellä, mutta täti oli kyllä sitä mieltä, että oli viime hetkellä päässyt karkuun Taben hampaita.
Huomasin, että turha selitellä mitään siitä, että tilanteessa ei ollut mitään vaaraa, että koira oli hallinnassa eikä ole vihainen tai etten todellakaan päästänyt sitä edes naisen lähelle. Saati sitten neuvoa olla tuijottamatta vastaan tulevia koiria. Jos koiran tulee osata käyttäytyä, voisivat ihmisetkin yrittää käyttäytyä. Ja jos pelkää koiria, olisi ehkä syytä tietää, mitä silloin ei kannattaisi tehdä. Ei ainakaan tuijottaa.
Harmitusta helpottaa hieman hieno talvisää. Voi kun voisi puhua keväästä, mutta kyllä toi talvea on. Mutta aurinko paistaa ja toivottavasti myös sulattaa hankia. Ja flunssa tai ei, ulkona oli käytävä Taben kanssa. Pieni lenkki. Sitä paitsi ulkona on jotenkin helpompaa. Kunhan muistaa aurinkolasit, ja minähän muistin.
Jostain syystä jotkut tuntemattomat ihmiset tuntuvat kiinnostavan koiria. Riippumatta siitä, ovatko he kiinnostuneita koirista. Ja jotkut koirat ovat kaikkien kavereita. Tabe ei ole tällainen ja erittäin harvoin se edes bongaa ketään kiinnostavaa tuntematonta, jota ehdottomasti pitäisi päästä haistamaan. Tänään näin tapahtui.
Vastaamme käveli keski-ikäinen naisihminen aurinkolasit silmillään. Huomasin hänen katsovan Tabea aika pitkään, ja ilmeisesti jokin tässä ihmisessä herätti myös Taben kiinnostuksen. Joten kun olimme kävelemässä toisiamme kohden, Tabe otti pari sivuaskelta haistellakseen vastaantulijaa. Otin kuitenkin Taben lyhyemmälle remmille. En yleensäkään päästä koiria haistelemaan vieraita ihmisiä ilman lupaa. Samalla hetkellä nainen otti muutaman juoksuaskeleen ja sain niskaani ryöpytyksen siitä, kuinka koirani tuli kohti! No totta mooses se tuli kohti, kun käveltiin vastaan! Tosin Tabe otti pari sivuaskelta, mutta sivuutimme kuitenkin metrin päästä! Jotain yritin selitellä, mutta täti oli kyllä sitä mieltä, että oli viime hetkellä päässyt karkuun Taben hampaita.
Huomasin, että turha selitellä mitään siitä, että tilanteessa ei ollut mitään vaaraa, että koira oli hallinnassa eikä ole vihainen tai etten todellakaan päästänyt sitä edes naisen lähelle. Saati sitten neuvoa olla tuijottamatta vastaan tulevia koiria. Jos koiran tulee osata käyttäytyä, voisivat ihmisetkin yrittää käyttäytyä. Ja jos pelkää koiria, olisi ehkä syytä tietää, mitä silloin ei kannattaisi tehdä. Ei ainakaan tuijottaa.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Irtiotto arjesta
Pienenä irtiottona arjesta ja agilitystä lähdettiin TR:n kanssa talvea pakoon etelän aurinkoon, Teneriffalle ja siellä Playa de las Americasiin. Tuttu paikka jo muutamasta aiemmasta reissusta. Tiedän, monille viimeisiä paikkoja, johon lähtisi, suorastaan turistirysä. Paikka, jossa ei ole mitään nähtävää tai katsottavaa tai koettavaa. No, onhan se näinkin, eipä siellä Americasissa kovin paljoa aitoa elämää näe, siis espanjalaista tai kanarialaista arkielämää, pienen vilauksen kuiteskin Los Christianoksen puolella. Mutta emmepä me sinne nyt sitä lähteneet hakemaankaan. Tavoitteena oli päästä nauttimaan lämmöstä ja auringosta ja valosta, jota kohti toivottavasti täällä Suomessaskin ollaan menossa, vaikka talvi tuntuukin pitävän tiukasti puoliaan.
Viikko sitten sunnuntaina lähdettiin. Aikaisin aamulla jätettiin lumimyräkkä myllertämään kotimaassa. Kuin kannustimena oli yön aikana satanut toistakymmentä senttiä lunta ja lisää tuli koko matkan ajan, kun ajettiin lentokentälle. Kyllä tuntui mukavalta jättää kotimaa ja talvi taakse, vaikka vain viikoksikin.
Americasissa meitä oli vastassa pilvinen sää, jopa vähän tihkusadetta. Tuulikin jonniin verran. Pikkaisen harmitti, mutta uskoin vakaasti, ettei tätä koko viikkoa jatku. Ja olihan sentään lämmintä, huomattavasti lämpimämpää kuin mistä lähdimme.
Hotelliin kirjautuminen kesti normaalia pitempään: olimme hotellilla yhden jälkeen ja vasta vähän ennen puoli viittä huoneemme oli valmiina. Olimme ainoat tämän hotellin valinneet suomalaiset, mutta epäonneksemme hotelliin oli samaan aikaan kirjautumassa useampi norjalainen pariskunta, jotka olivat yhdessä reissaamassa ja halusivat tietyt huoneet toistensa lähellä. Jotkut olivat viikon, toiset kaksi ja jotkut vielä kolmekin viikkoa. Siinä sitä virkailija vekslasi ja huuteli lälläriin kysellen siivoojalta, missä mennään huoneiden suhteen. Pikkasen alkoi itselläkin harmitus nousta. Ehdittiin toki siinä välissä käydä lounas nauttimassa rantaterassilla ja katsomassa paikallisia lainelautailijoita.
Lopulta kuitenkin saimme huoneemme, joka sitten osoittautuikin kaksion sijaan kolmioksi, jossa oli iso parveke ja jonkinlainen näköala merelle ja vuorille. Harmitus hävisi. Kyllä siinä viikon saattoi asustaa ihan mukavasti. Tosin se kolmas huone oli kyllä meillä vähän turhan panttina, saatiin kuiteskin matkalaukut pois jaloista.
Seuraavana aamuna herätessämme huomasimme saaneemme oppaalta viestin, että tuuli oli yön aikana yltynyt sen verran kovaksi, että suosittelivat pysyttäytymistä sisätiloissa. Lisätietoa tulossa myöhemmin sään kehityksestä. No, katsottiin parvekkeelta ulos ja pääteltiin, että kyllähän tuolla rantakadulla voi kävellä: tuulen suunta oli mereltä eikä sieltä nyt mitään voi lennellä tai kaatuilla päälle, joten lähdettiinhän me kuiteskin aamulenkille. Kyllä olikin melkoinen puhuri! Meinasi siinä meikäläinen horjua, mutta en nyt kuiteskaan. Vähän oli lisävastusta liikuntaan. Toisaalta, jos olisimme uskoneet opasta, emme olisi koko loman aikana päässeet ulos. Mitään lisätietoa saati ulkoilulupaa ei sitten enää tullutkaan.
Maanantaina oli siis vielä melkoinen tuuli ja vettäkin tuli jonkin verran, mutta sen jälkeen säät paranivat ja tuuletkin hellittivät, hetkittäin lähes tyyntyivät. Viikko sujui mukavasti kävellen päivittäin 10-15 km:n lenkkejä Fanabehen ja Christianokseen. Käytiin myös hotellin kuntosalilla ja pari kertaa altaalla uimassa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin (kohtuudella) ja nautittiin kiireettömyydestä ja lämmöstä. Saatiin juuri sitä, mitä mentiin hakemaankin. Ja vain muutaman kerran käväisin netissä katsomassa, kuinka kovia pakkasia oltiin paossa. Tuntui mukavalta kulkea sandaaleissa ja t-paidassa.
Viikko sitten sunnuntaina lähdettiin. Aikaisin aamulla jätettiin lumimyräkkä myllertämään kotimaassa. Kuin kannustimena oli yön aikana satanut toistakymmentä senttiä lunta ja lisää tuli koko matkan ajan, kun ajettiin lentokentälle. Kyllä tuntui mukavalta jättää kotimaa ja talvi taakse, vaikka vain viikoksikin.
Americasissa meitä oli vastassa pilvinen sää, jopa vähän tihkusadetta. Tuulikin jonniin verran. Pikkaisen harmitti, mutta uskoin vakaasti, ettei tätä koko viikkoa jatku. Ja olihan sentään lämmintä, huomattavasti lämpimämpää kuin mistä lähdimme.
Hotelliin kirjautuminen kesti normaalia pitempään: olimme hotellilla yhden jälkeen ja vasta vähän ennen puoli viittä huoneemme oli valmiina. Olimme ainoat tämän hotellin valinneet suomalaiset, mutta epäonneksemme hotelliin oli samaan aikaan kirjautumassa useampi norjalainen pariskunta, jotka olivat yhdessä reissaamassa ja halusivat tietyt huoneet toistensa lähellä. Jotkut olivat viikon, toiset kaksi ja jotkut vielä kolmekin viikkoa. Siinä sitä virkailija vekslasi ja huuteli lälläriin kysellen siivoojalta, missä mennään huoneiden suhteen. Pikkasen alkoi itselläkin harmitus nousta. Ehdittiin toki siinä välissä käydä lounas nauttimassa rantaterassilla ja katsomassa paikallisia lainelautailijoita.
Lopulta kuitenkin saimme huoneemme, joka sitten osoittautuikin kaksion sijaan kolmioksi, jossa oli iso parveke ja jonkinlainen näköala merelle ja vuorille. Harmitus hävisi. Kyllä siinä viikon saattoi asustaa ihan mukavasti. Tosin se kolmas huone oli kyllä meillä vähän turhan panttina, saatiin kuiteskin matkalaukut pois jaloista.
Seuraavana aamuna herätessämme huomasimme saaneemme oppaalta viestin, että tuuli oli yön aikana yltynyt sen verran kovaksi, että suosittelivat pysyttäytymistä sisätiloissa. Lisätietoa tulossa myöhemmin sään kehityksestä. No, katsottiin parvekkeelta ulos ja pääteltiin, että kyllähän tuolla rantakadulla voi kävellä: tuulen suunta oli mereltä eikä sieltä nyt mitään voi lennellä tai kaatuilla päälle, joten lähdettiinhän me kuiteskin aamulenkille. Kyllä olikin melkoinen puhuri! Meinasi siinä meikäläinen horjua, mutta en nyt kuiteskaan. Vähän oli lisävastusta liikuntaan. Toisaalta, jos olisimme uskoneet opasta, emme olisi koko loman aikana päässeet ulos. Mitään lisätietoa saati ulkoilulupaa ei sitten enää tullutkaan.
Maanantaina oli siis vielä melkoinen tuuli ja vettäkin tuli jonkin verran, mutta sen jälkeen säät paranivat ja tuuletkin hellittivät, hetkittäin lähes tyyntyivät. Viikko sujui mukavasti kävellen päivittäin 10-15 km:n lenkkejä Fanabehen ja Christianokseen. Käytiin myös hotellin kuntosalilla ja pari kertaa altaalla uimassa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin (kohtuudella) ja nautittiin kiireettömyydestä ja lämmöstä. Saatiin juuri sitä, mitä mentiin hakemaankin. Ja vain muutaman kerran käväisin netissä katsomassa, kuinka kovia pakkasia oltiin paossa. Tuntui mukavalta kulkea sandaaleissa ja t-paidassa.
Teidellä oli lunta enemmän kuin 200 vuoteen, sanoivat
Kanariankyyhky kävi moikkaamassa
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Agia ja vielä vähän agia
Helmikuun viikonloput ovat olleet agilitypainotteisia ja kuun viimeisenäkin on tarkoitus kilpailla, jos vaan tällä hetkellä ympärillä vellovat taudit eivät kaada petiin. Toivottavasti eivät. Helmikuun ensimmäiset kisat olivat oman seuran helmikisat. Startteja molempina päivinä viitisensataa! Huh! Siinä sitä oli urakkaa! Perjantai-iltana käytiin roudaamassa kisatavarat halliin sekä rakentamassa kisakentät. Puolen yön aikana kotona ja herätys viiden kieppeissä. Takaisin hallille seitsemään mennessä ja kisat alkoivat kahdeksalta.
Lauantaipäivä pysyttiin hienosti aikataulussa ja päivän viimeinen luokka alkoi juuri silloin kun pitikin! Päivä oli pitkä, kotiin pääsin lähtemään kymmenen-yhdentoista aikaan. Sen verran olin päästäni pyörällä, että onnistuin parkkipaikalta lähtiessäni törmäämään takanani olleeseen autoon. Ei tullut edes mieleen, että siellä olisi mitään varottavaa, mutta näin vaan oli! Siinä sitten tarkastamaan, oliko autoissa jälkiä. Ei onneksi ollut. Kotiin päästyäni vilkaisin auton takapuskuria ja kyllä siellä sittenkin oli selvät naarmut. "Pikku juttu, pintanaarmu" yritin vähätellä isännälle. No, pikkaisen nolotti, kun en ollut ottanut törmäämääni auton rekkaria muistiin, mutta kun en siinä silloin mitään jälkiä huomannut. Onneksi on FB! Laitoin statukseeni tunnustuksen tekosistani aatellen, että kyllä joku varmaan tietää jonkun joka tietää asiasta jotain.
Näinhän siinä sitten kävikin, että sain tietää auton omistajan ja lähetin hänelle sähköpostitunnustuksen. Onnekseni ei toiseen autoon ollut tullut merkkejä kohtaamisesta, joten nyt sitten pitää saada oma auto meikkaukseen. Onneksi ei siihenkään mitään lommoja tullut.
Huonosti nukutun yön jälkeen silmät ristissä seitsemäksi takaisin hallille. Nyt oli vuorossa ykkös- ja kakkosluokkalaiset. Kisat pidettiin kahdella kentällä yhtäaikaa, jotta päivästä ei tulisi ihan yhtä pitkää kuin lauantaina. Ihmisillä kuiteskin työpäivä seuraavana päivänä ja halli piti vielä saada normaaliin treenikuntoon.Myös sunnuntaina kisat sujuivat sutjakkaasti ja aikataulun mukaisesti. Kyllä täytyy vähän pörhistella, olivathan ne minun laskemiani. Mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että kyllä noiden aikataulujen laskeminen on aika henkimaailman juttu. Välillä onnistuu, välillä ei niinkään hyvin.
Viikon kuluttua päästiin sitten Taben kanssa kokeilemaan, miten meillä agility sujuu. No, ei sujunut, ei. Ensimmäinen rata oli kohtalaisen hyvä, mitä nyt rytmitys pielessä ja onnistuin saamaan kiellon ja hetkeä myöhemmin sitten hylkäännyimme putken väärästä päästä. Toinen rata oli vielä surkeampi, hylly tuli jo kolmannella esteellä, kun olin sijoittunut ihan muuhun kuin olin etukäteen ajatellut. Sitten sain pienen puhuttelun ja tsemppauksen kanssakisaajaltani. Enemmän jämäkkyyttä ohjaukseen ja asennetta peliin. No, siinä sitä sitten mentiin prkle mielessä hyppärille. Ja menihän tuo paremmin, tulos saatiin ja rata tuntui hyvältä. Pientä viiltoa vaan noissa ohjauskuvioissa. Ja Tabehan on pätevä, ei siitä mihinkään pääse. Vaatisi vaan parempaa ohjaamista.
Eilen käytiin Masalassa kokeilemassa, josko sujuisi paremmin. Nyt olin päättänyt, että asenteesta ei ole kiinni meidän radat. Ensimmäinen rata sujuikin ihan kivasti, ei tullut hyllyä joskaan ei nollaakaan. Vitonen tuli ensimmäisestä rimasta, joka putosi. En edes huomannut sitä. Tabehan ei pahemmin rimoja pudottele. Liekö syynä ollut erilainen pohja? Koko talvi kun ollaan treenattu ja kisattu keinonurmella ja nyt oli pitkästä aikaa hiekka alla. Toinen vitonen tuli sitten kiellosta, kun vedin Tabea liikaa sivuun pelätessäni edessä olevaa hyppyä. Kuuliainen koira, ei voi muuta sanoa.
Toinen rata oli sitten täyttä kaaosta. Tabe pelästyi kuplahallin puhallinta ja keskittyminen oli vähän sitä ja tätä. Suoranaista kaahotusta. Keppejä ei meinannut löytyä, vääriä esteitä kylläkin ja puomillakin meinasi kääntyä ympäri. Otin syliin ja kannoin ulos. Näytti ehkä vanhalta taabetukselta, mutta kyllä minä ohjaajana tunsin, että reppana oli paniikissa.
Kolmannelle radalle mentäessä odottelin kauempana puhaltimista ja vasta vähän ennen omaa vuoroa mentiin lähtöalueelle, joka sijaitsi aika lähellä näitä mörkövehkeitä. Aiemmin kenttä on ollut hallin toisessa päässä kaukana puhaltimista, joten ei ne ennen ole meitä häirinneet. Nyt sitten lähdössä katselin toista ilmapussia ja jännitin, ehtiikö possahtaa. Ei onneksi ehtinyt ja meno olikin sitten ihan toisenlaista. Hylky tuli radan puolen välin jälkeen, kun Tabe hyppäsi takaakierrettävän hypyn edestä. Myöhässä kun olin, vaikka hyvin olisin ehtinyt, jos olisin malttanut jättää Tabsun suorittamaan putkea itsekseen. Mutta mistä olen erityisen tyytyväinen, on radan kepit. Sinne tultiin melko vauhdilla suoraan ysikympistä. Aattelin ettei Tabe sillä vauhdilla onnistu taipumaan toiseen väliin, mutta kylläpä onnistui! Että tuntui hyvältä! Hyvällä mielin siis ensi viikon koitoksiin Janakkalaan. Jospa sieltä otettais vaihteeksi nollakin. Uskotaan näin! Asenteella!
Lauantaipäivä pysyttiin hienosti aikataulussa ja päivän viimeinen luokka alkoi juuri silloin kun pitikin! Päivä oli pitkä, kotiin pääsin lähtemään kymmenen-yhdentoista aikaan. Sen verran olin päästäni pyörällä, että onnistuin parkkipaikalta lähtiessäni törmäämään takanani olleeseen autoon. Ei tullut edes mieleen, että siellä olisi mitään varottavaa, mutta näin vaan oli! Siinä sitten tarkastamaan, oliko autoissa jälkiä. Ei onneksi ollut. Kotiin päästyäni vilkaisin auton takapuskuria ja kyllä siellä sittenkin oli selvät naarmut. "Pikku juttu, pintanaarmu" yritin vähätellä isännälle. No, pikkaisen nolotti, kun en ollut ottanut törmäämääni auton rekkaria muistiin, mutta kun en siinä silloin mitään jälkiä huomannut. Onneksi on FB! Laitoin statukseeni tunnustuksen tekosistani aatellen, että kyllä joku varmaan tietää jonkun joka tietää asiasta jotain.
Näinhän siinä sitten kävikin, että sain tietää auton omistajan ja lähetin hänelle sähköpostitunnustuksen. Onnekseni ei toiseen autoon ollut tullut merkkejä kohtaamisesta, joten nyt sitten pitää saada oma auto meikkaukseen. Onneksi ei siihenkään mitään lommoja tullut.
Huonosti nukutun yön jälkeen silmät ristissä seitsemäksi takaisin hallille. Nyt oli vuorossa ykkös- ja kakkosluokkalaiset. Kisat pidettiin kahdella kentällä yhtäaikaa, jotta päivästä ei tulisi ihan yhtä pitkää kuin lauantaina. Ihmisillä kuiteskin työpäivä seuraavana päivänä ja halli piti vielä saada normaaliin treenikuntoon.Myös sunnuntaina kisat sujuivat sutjakkaasti ja aikataulun mukaisesti. Kyllä täytyy vähän pörhistella, olivathan ne minun laskemiani. Mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että kyllä noiden aikataulujen laskeminen on aika henkimaailman juttu. Välillä onnistuu, välillä ei niinkään hyvin.
Viikon kuluttua päästiin sitten Taben kanssa kokeilemaan, miten meillä agility sujuu. No, ei sujunut, ei. Ensimmäinen rata oli kohtalaisen hyvä, mitä nyt rytmitys pielessä ja onnistuin saamaan kiellon ja hetkeä myöhemmin sitten hylkäännyimme putken väärästä päästä. Toinen rata oli vielä surkeampi, hylly tuli jo kolmannella esteellä, kun olin sijoittunut ihan muuhun kuin olin etukäteen ajatellut. Sitten sain pienen puhuttelun ja tsemppauksen kanssakisaajaltani. Enemmän jämäkkyyttä ohjaukseen ja asennetta peliin. No, siinä sitä sitten mentiin prkle mielessä hyppärille. Ja menihän tuo paremmin, tulos saatiin ja rata tuntui hyvältä. Pientä viiltoa vaan noissa ohjauskuvioissa. Ja Tabehan on pätevä, ei siitä mihinkään pääse. Vaatisi vaan parempaa ohjaamista.
Eilen käytiin Masalassa kokeilemassa, josko sujuisi paremmin. Nyt olin päättänyt, että asenteesta ei ole kiinni meidän radat. Ensimmäinen rata sujuikin ihan kivasti, ei tullut hyllyä joskaan ei nollaakaan. Vitonen tuli ensimmäisestä rimasta, joka putosi. En edes huomannut sitä. Tabehan ei pahemmin rimoja pudottele. Liekö syynä ollut erilainen pohja? Koko talvi kun ollaan treenattu ja kisattu keinonurmella ja nyt oli pitkästä aikaa hiekka alla. Toinen vitonen tuli sitten kiellosta, kun vedin Tabea liikaa sivuun pelätessäni edessä olevaa hyppyä. Kuuliainen koira, ei voi muuta sanoa.
Toinen rata oli sitten täyttä kaaosta. Tabe pelästyi kuplahallin puhallinta ja keskittyminen oli vähän sitä ja tätä. Suoranaista kaahotusta. Keppejä ei meinannut löytyä, vääriä esteitä kylläkin ja puomillakin meinasi kääntyä ympäri. Otin syliin ja kannoin ulos. Näytti ehkä vanhalta taabetukselta, mutta kyllä minä ohjaajana tunsin, että reppana oli paniikissa.
Kolmannelle radalle mentäessä odottelin kauempana puhaltimista ja vasta vähän ennen omaa vuoroa mentiin lähtöalueelle, joka sijaitsi aika lähellä näitä mörkövehkeitä. Aiemmin kenttä on ollut hallin toisessa päässä kaukana puhaltimista, joten ei ne ennen ole meitä häirinneet. Nyt sitten lähdössä katselin toista ilmapussia ja jännitin, ehtiikö possahtaa. Ei onneksi ehtinyt ja meno olikin sitten ihan toisenlaista. Hylky tuli radan puolen välin jälkeen, kun Tabe hyppäsi takaakierrettävän hypyn edestä. Myöhässä kun olin, vaikka hyvin olisin ehtinyt, jos olisin malttanut jättää Tabsun suorittamaan putkea itsekseen. Mutta mistä olen erityisen tyytyväinen, on radan kepit. Sinne tultiin melko vauhdilla suoraan ysikympistä. Aattelin ettei Tabe sillä vauhdilla onnistu taipumaan toiseen väliin, mutta kylläpä onnistui! Että tuntui hyvältä! Hyvällä mielin siis ensi viikon koitoksiin Janakkalaan. Jospa sieltä otettais vaihteeksi nollakin. Uskotaan näin! Asenteella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)